Opiskeluaikaisen toimeentulon järjestäminen on Suomessa jakautunut opiskelijan itsensä ja hänen mahdollisen puolisonsa, hänen vanhempiensa ja yhteiskunnan vastuulle. 1960-luvun loppupuolelle saakka opiskelija perheineen rahoitti opinnot suvun tulojen ja varallisuuden turvin, työskentelemällä opintojen ohessa ja loma-aikoina tai pankkien myöntämillä ja yleensä yksityisten takaamilla opintolainoilla.

Valtion osuus oli rajoittunut vuodesta 1946 myönnettyihin stipendeihin ja vuodesta 1958 myönnettyihin opintolainojen valtiontakauksiin. Näiden merkitys oli vähäinen, sillä tiukka tarveharkinta suuntasi tuen ahkerille, lahjakkaille ja vähävaraisille ylioppilaille. Vasta 1969 Suomi sai periaatteessa kaikille opiskelijoille tarkoitetun tukijärjestelmän, kun valtio alkoi myöntämään opintolainoille valtiontakauksia ja korkotukea. Vuodesta 1972 lainojen ohessa on myönnetty opintorahaa ja vuodesta 1977 asumislisää. Tukea oli mahdollista saada seitsemäksi vuodeksi.

Nykymuotoinen opintotukijärjestelmä on peräisin 1990-luvun alusta, kun opintorahan määrä kaksinkertaistettiin 1.570 markkaan opiskelukuukaudessa. Opintolainan enimmäismäärä puolestaan pieneni 1.800 markasta 1.200 markkaan samalla kun koron sääntely ja valtion myöntämä korkotuki poistuivat. Asumislisässä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Opintorahan korottaminen oli merkittävä lisäpanostus opintotukeen, mikä tarkoitti myös opintotuesta valtiolle aiheutuvien menojen lisääntymistä. Tuen tason korottamiseen liittyi tukiajan lyhentäminen 55 opiskelukuukauteen, mikä käytännössä tarkoitti kuutta opintovuotta. Tukiajan lyhentämisen toivottiin nopeuttavan valmistumisaikoja, mitä tehostettiin ajoittamalla työssäkäyntiä opintojen ohessa. Tukikuukausien aikainen ansiotulon raja laskettiin 2.400 markasta 1.700 markkaan.

Opintorahapainotteiseksi kutsuttua ja opiskeluaikaisen toimeentulon turvaamiseen pyrkinyttä tukea on myönnetty vuodesta 1992 alkaen yliopisto-opiskelijoille. Vuodesta 1994 uudistetun tuen piiriin tulivat ammattikorkeakoulujen ja toisen asteen oppilaitosten opiskelijat. Lukuvuonna 1999-2000, jolloin tutkimukseen liittynyt kysely toteutettiin, korkeakouluopiskelijan opintotuen enimmäismäärät ovat opintoraha 1.540 mk, opintolainan valtiontakaus 1.300 mk ja asumislisä 854 mk. Yhteensä tukea saattoi saada 3.694 mk.

Opintotuen uudistaminen vahvisti opiskelijan taloudellista riippumattomuutta, sillä vanhempien ja puolison tulot eivät enää vaikuttaneet tuen myöntämiseen. Tosin kustannusten rajoittamiseksi alle 20-vuotiaiden saama opintoraha oli huomattavasti pienempi kuin yli 20-vuotiailla. Lisäksi tuen myöntämisessä alle 20-vuotiaille säilyi vanhempien tuloihin kohdistuva tarveharkinta. Valtion taloudellisen tilanteen parantuessa täysimääräinen opintoraha ulotettiin 19-vuotiaisiin vuonna 1997 ja 18-vuotiaisiin vuonna 1998. Tämä hyödytti erityisesti iältään nuorempia toisen asteen opiskelijoita.

Opiskelijoiden toimeentulon kannalta olennainen muutos tapahtui vuonna 1998, kun opintorahan myöntämiseen liittyviä tulorajoja eli työssäkäyntiä opintojen ohessa helpotettiin. Opiskelijalle määritettiin kalenterivuosittain vapaan tulon raja, mikä riippui käytetyistä opintotukikuukausista. Jokaista tukikuukautta kohden opiskelija sai ansaita 3.000 markkaa ja tuetonta kuukautta kohden 9.000 markkaa. Vuonna 2000 asumislisän korvaustasoa nostettiin 67 prosentista 80 prosenttiin.

Suomessa kuten muissa pohjoismaissa, Alankomaissa ja Iso-Britanniassa opintotuki on kehitetty universaaliksi tueksi. Tuen kohderyhmänä ovat periaatteessa kaikki opiskelijat. Eteläisessä Euroopassa, Ranskassa, Itävallassa ja Belgiassa tuki on suunnattu erityisessä tarpeessa oleville. Suomalainen opintotuki on moniin EU-maihin verrattuna hyvää tasoa. (Daniel, Schwartz & Teichler 1999, 14-15).

Takaisin alkuun

Opiskelijan ja hänen perheensä vastuuseen opintojen rahoituksessa kuuluvat ansiotulojen ja mahdollisten säästöjen tai omaisuuden tuottojen sekä vanhempien antamien avustusten lisäksi opintolainat. Opintolaina ei ole opiskelijalle varsinainen etuus, koska opiskelija maksaa lainaamansa summan takaisin reaalikoron kera. Yhteiskunnan tarjoama rahoitus sisältää opintorahan, asumislisän ja –tuen lisäksi muut tulonsiirrot, mitä yksittäiset opiskelijat ja etenkin opiskelijaperheet voivat saada. Näihin kuuluvat esimerkiksi äitiys- ja vanhempainraha, kotihoidontuki, lapsilisät, toimeentulotuki ja eräissä tapauksissa työmarkkinatuki.

Opiskelijalla on opintorahan ja asumislisän ohessa kolme pääasiallista vaihtoehtoa rahoittaa opintonsa. Hän voi nostaa opintolainaa, pyytää tukea omaisilta tai mennä ansiotyöhön. Näistä vaihtoehdoista opiskelija valitsee olosuhteiden mukaan yhden tai useampia saavuttaakseen itseään tyydyttävän toimeentulon tason. Nämä rahoitusvaihtoehdot eivät ole toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä. (Vesikansa 1998, 42; Vesikansa, Lempinen & Suomela 1998, 47; Lempinen 1997a ja 1998). Opiskeluaika ei ole rahoituksellisesti yhtenäinen ajanjakso, vaan eri rahoitustapoja käytetään eri aikoina. Näin ne muodostavat erilaisia kokonaisuuksia eri vuosina.

Useisiin eri tulonlähteisiin turvautumista selittää opintotuen niukkuuden lisäksi opiskelukulttuuri. Yliopisto-opiskelijoiden opiskelukulttuuria leimaavat tähtääminen ylempään korkeakoulututkintoon, viisi tai kuusi vuotta ylittävät opiskeluajat sekä työssäkäynnin ja opiskelun lomittaminen. Ilmiö on Suomen lisäksi havaittu muun muassa Saksassa. (Deutsches Studentwerk 1999).

Opiskelijoiden tulot vaihtelevat voimakkaasti vuoden aikana. Samoin heidän elämäntilanteensa voivat vaihtua suhteellisen nopeasti. Saman vuoden aikana nuori voi olla ensin työssä, sitten työttömänä ja päästä lopulta opiskelemaan. Samalla hänen tulonsa muuttuvat ansiotuloista työmarkkinakorvaukseksi ja lopulta opintotueksi. Hän voi myös asua ensin vanhempien luona, sitten yksin vuokra-asunnossa ja jonkin ajan kuluttua vaikka parisuhteessa. Tämä tekee opiskelijoiden tulolähteiden ja myös menojen tarkastelun vaikeaksi vuositasolla. (Purhonen 1995, 20). Poikkileikkaustarkasteluun perustuneissa opiskelijatutkimuksissa tämä ongelma on usein jäänyt taka-alalle.

Opiskelijataloutta määrittelevät suurelta osin pienet tulot, joihin menot on suhteutettava. Menoja vähentää osaksi välillinen opintotuki, kuten opiskelijaruokailu, opiskelija-asuntolassa asuminen ja opiskelija-alennukset esimerkiksi matkalipuista. (Purhonen 1995, 48).

Yliopisto-opiskelijat voidaan jakaa toimeentulon näkökulmasta kolmeen suureen ryhmään: opintotuella elävät, opintotuella ja ansiotyöllä elävät sekä ansiotyöllä elävät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien tulo- ja kulutustaso on matala. Toimeentulon perustan muodostavat opintoraha, asumislisä ja mahdollisesti opintolaina. Näitä täydentää vanhemmilta saatava tuki. Ansiotyössä käynti on satunnaista keskittyen todennäköisesti kesäaikaan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1994 puolet yliopisto-opiskelijoista tuli toimeen alle 20.000 markan ansiotuloilla ja alle 40.000 markan valtionveronalaisilla tuloilla. Opintoraha on laskettu jälkimmäiseen tuloksi. Toiseen ryhmään kuuluvat hakevat opintovuoden aikaisella työssäkäynnillä parempaa tulotasoa ja työkokemusta. Kolmanteen ryhmään kuuluu opintojen loppuvaiheessa olevia tai opintonsa käytännössä keskeyttäneitä, jotka ovat siirtyneet lähes kokonaan työmarkkinoille ilman tai ennen tutkinnon suorittamista. (Kärkkäinen 1997, 7-9). Työssäkäynnin yleistyminen opiskelijan iän ja opintoihin käytetyn ajan kasvaessa havaittiin myös Euro Student –kyselyssä. (Ks. SVT 1999: 6, 50; Lempinen 1997a, 29-30).

Tulotaso vaihteli sukupuolen, koulutusalan ja opintoihin käytetyn ajan mukaan. Jo opiskeluaikana naiset ansaitsevat miehiä vähemmän. Humanistit ja luonnontieteilijät olivat pienituloisimpia, kun taas hoito- ja lääketieteilijät ansaitsevat parhaiten. Tulotaso kasvaa ja työssäkäynti yleistyy opiskeluajan pidentyessä. Taustalla on perheellistymiseen ja varttumiseen liittyviä tarpeita, jotka vaativat aiempaa suurempia tuloja. Toisaalta työssä käydään paitsi rahan myös työkokemuksen vuoksi. Ansiotyö voi olla myös pakopaikka turhauttavaksi koetuista opinnoista. (Lempinen 1997a).

Euro Student –kyselyssä opiskelijoita pyydettiin arvioimaan kuukauden aikana käytössä olevia keskimääräisiä varoja tulonlähteen mukaan kuluvana lukuvuotena. Kaikkien vastaajien ilmoittama mediaani tulo oli noin 3.800 mk kuukaudessa (N=2113), mutta tulot vaihtelivat suuresti perheellisyyden tai opiskelupaikan mukaan.

Taulukko 18. Vastaajien mediaanitulo siviilisäädyn / perhemuodon mukaan. N=2.113.

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden mediaanitulo oli 3.696 mk/kk (N=959), mutta tulotaso vaihteli koulutusalan mukaan. Suurimmat tulot olivat kaupan ja hallinnon alan (med. 4.040 mk, N=222) sekä tekniikan ja liikenteen alan (med. 3.842 mk, N=284) opiskelijoilla. Ero pienemmillä tuloilla selviytyneisiin humanistisen, kulttuuri- ja luonnonvara-alan opiskelijoihin (med. 3.370 mk, N=139) oli merkitsevä.

Yliopisto-opiskelijoiden mediaanitulo oli 3.914 mk/kk (N=1.159) ja alojen väliset erot olivat odotetusti suuret. Teknillistieteellisen alan opiskelijoiden (N=221) mediaanitulo 4.890 mk. Myös yhteiskunta-, kasvatus- ja kauppatieteilijöiden tulot olivat yli 4.000 mk/kk. Pienimpiin tuloihin jäivät humanistit (med. 3.405 mk, N=205) ja luonnontieteilijät (med. 3.830 mk, N=131).

Koulutukseen perustuvan, perinteisen, jaon lisäksi opiskelijoiden toimeentuloa voidaan tarkastella suhteessa esimerkiksi opintotuen käyttöön. Opintorahaa saaneiden mediaanitulo oli 3.394 mk/kk (N=1600), mikä oli vähemmän kuin kaikilla vastaajilla. Sen sijaan opintolainaa nostaneilla yhteenlaskettujen tulolähteiden mediaani nousi 4.040 mk/kk (N=339). Opintolainaa nostaneilla näyttää olevan enemmän rahaa käytössään kuin lainaa nostamattomilla.

Sukupuolen mukaan tarkasteltuna havaitaan naisten ja miesten välinen eriarvoisuus. Naisopiskelijoiden (N=1273) mediaanitulot olivat 3.700 mk/kk, kun miehillä (N=839) keskimääräiset tulot nousivat 4.000 mk/kk. Suurimmat tulot (ja myös menot) olivat opiskelijoilla joilla oli lapsia. Heidän mediaanitulonsa nousivat 7.500 mk/kk. (N=295).

Taulukko 19. Opiskelijoiden mediaanitulot sekä opiskelijoiden jakaantuminen opiskelupaikkakunnan ja korkeakoulusektorin mukaan. N=2.098.

Yliopisto-opintojen rahoituksessa työssäkäynti ja vanhempien avustukset ovat merkittävämpiä kuin ammattikorkeakouluissa. Ammattikorkeakouluopiskelijat puolestaan nostavat hieman useammin opintolainaa. Muuten opiskelijaryhmien välillä ei ollut merkittäviä eroja tulojen määrässä tai siinä, kuinka suuri osa opiskelijoista sai kyseisiä tuloja.

Seuraavassa taulukossa tulot on ilmoitettu ainoastaan niiden opiskelijoiden osalta, jotka kyseistä tuloa saavat. Lisäksi taulukossa on esitetty, kuinka monta prosenttia opiskelijoista on saanut kyseistä tuloa. Ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden välinen tuloero ja ero tuloa saavien osuudessa opiskelijoista on ilmoitettu ammattikorkeakouluopiskelijan näkökulmasta.

Taulukko 20. Korkeakouluopiskelijoiden tulot (mediaani mk/kk) ja tuloa saavien prosenttiosuus ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoista. N=2.110.

Opintorahan saajien osuus ja opintorahan markkamäärät (alle 1.300 mk) olivat pienempiä suurissa kaupungeissa. 1.300–1.600 mk opintorahaa saavia on enemmän pienillä opiskelupaikkakunnilla. Helsinkiläiset yliopisto-opiskelijat käyttävät harvemmin opintotukea ja keskimääräinen myönnetty tukisumma on pienempi kuin Pohjois- ja Itä-Suomen kaupungeissa opiskelevilla. (KELA 1999, 24; KOTA 1999).

Yli 1.600 mk opintorahaa sai molemmilla sektoreilla vain muutama opiskelija eli aikuisopintorahaa eivät nauti vanhemmatkaan opiskelijat. Yliopisto-opiskelijoista 58 ja ammattikorkeakoulu-opiskelijoista 48 prosenttia sai opintorahaa 1.300-1.600 mk. Vanhempiensa luona asuvat opiskelijat saavat itsenäisesti asuvaa huomattavasti pienempää opintorahaa (lukuvuonna 1999-2000 yli 20-vuotiailla 630 mk/kk, alle 20-vuotiailla 230 mk/kk), minkä enimmäismäärää tosin voidaan korottaa vanhempien alhaisten tulojen perusteella.

Rahoituksellisesta yhtenäisyydestä huolimatta opiskelijat muodostavat sisäisesti heterogeenisen ihmisjoukon. Heitä yhdistää ensisijaisesti kirjoilla olo korkeakoulussa. Kyselyaineistoihin perustuvat selvitykset eivät anna kattavaa kuvaa opiskelijajoukon heterogeenisyydestä tulojen mukaan, koska vastaajajoukko on yleensä valikoitunut aktiivisesti opiskeleviin. He ovat harvemmin kokopäiväisessä ja ympärivuotisessa työsuhteessa. Tilastokeskus luokitteli ammattikorkeakouluopiskelijoista työllisiksi 31 prosenttia (1996) ja yliopisto-opiskelijoista 41 prosenttia (1994) Tulotasoon ja työssäkäyntiin vaikuttavat opiskelijan ikä, opiskeluun käytetty aika, koulutusala ja sukupuoli. Vuonna 1994 kymmenesosa yliopisto-opiskelijoista ansaitsi yli 150.000 mk vuodessa. Heidän keskimääräinen kuukausipalkkansa oli noin 12.000 mk, mikä ylitti suomalaisen keskipalkan. Suuri osa tästä joukosta on pitkään kirjoilla olleita, jotka eivät välttämättä aktiivisesti suorita opintoja. (Lehtonen 1999; Kärkkäinen 1997; Lempinen 1997a).

Opiskelijoiden kuukausittaisia menoja tarkasteltiin samalla tavoin kuin tuloja. Myös kulutusmenoissa erot ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoiden välillä olivat vähäiset. Pieniä eroja selittävät sektoreiden opiskelijoiden erot ikäjakaumassa, perhetilanteessa ja asumisessa sekä opiskelupaikka-kunnan sijainnissa ja koossa. Ammattikorkeakouluopiskelijoissa melkein kaikkien menojen kohdalla on enemmän niitä, jotka eivät ilmoittaneet käyttävänsä kyseisiin asioihin lainkaan rahaa. Tämä kertoo vanhempien luona asuvien hieman suuremmasta osuudesta. Yleisesti ottaen tiedetään, että pienituloisten kulutus kohdistuu valtaosin perustarpeisiin, asuntoon ja ravintoon, mikä heijastuu kulutuksen joustomahdollisuuksiin. Euro Student -kyselyyn vastanneet käyttivät jopa kaksi kolmasosaa varoista asumiseen ja ruokaan.

Seuraavassa taulukossa on menojen mediaanit laskettu ainoastaan niistä vastaajista, jotka ilmoittivat käyttäneensä varoja kyseiseen tarkoitukseen.

Taulukko 21. Korkeakouluopiskelijoiden menot (mediaani mk/kk) ja kyseiseen tarkoitukseen rahaa käyttävien opiskelijoiden osuus. N=2.110.

Mäkeläinen (1997, 63-65) on jakanut opiskelijat rahatalouden hallinnan perusteella tasapainoilijoihin, huolettomiin ja rationaalisiin rahankäyttäjiin. Suurin osa opiskelijoista kuuluu tasapainoilijoihin, jotka eivät suuremmin suunnittele tulevaisuutta tai rahankäyttöä, mutta he kykenevät sopeuttamaan elämänsä rahatalouden kehyksiin. Tasapainoilijat elävät "tässä ja nyt" periaatteen mukaisesti, jolloin rahojen hupeneminen heijastuu suoraan kulutukseen. Loput jakautuvat huolettomiin (holtittomiin) ja rationaalisiin rahankäyttäjiin. Huolettomien taloudenpito on velkaantuvaa menojen ollessa tuloja suuremmat. Rationaalisten rahankäyttäjien kulutus on harkitsevaa. Heille riittävän elämisen tason ylläpitäminen on yksi elämän tavoitteista tai edellytyksistä. Siirtyminen tasapainoilusta rationaalisen talouden suunnitteluun voi olla mahdollista ansiotuloja lisäämällä. Tämä voi johtaa työssäkäynnin ja opiskelun väliseen ristiriitaan. (Vesikansa, Lempinen & Suomela 1998, 47).

Takaisin alkuun

Opintotuki muodostaa toimeentulon perustan aktiivisesti opiskeleville. Lukuvuonna 1998-99 ammattikorkeakoulujen opiskelijoista sai opintotukea noin 80 prosenttia ja yliopisto-opiskelijoista noin 60 prosenttia. Opintotukea myönnettiin yhteensä 120.000 opiskelijalle. (KELA 1999, 17; AMKOTA 1999; KOTA 1999). Opintotuen ulkopuolella oli 60.000 opiskelijaa. Tähän joukkoon kuuluivat ne, joille tukea ei jostain syystä ole myönnetty ja ne jotka tukea eivät ole hakeneet. Hakemattomuuden syitä voivat olla esimerkiksi työssäkäynti ja muut tulonlähteet, tuen enimmäisajan loppuun käyttäminen sekä opintojen sivutoimisuus tai jopa satunnaisuus. Vesikansa (1998, 37) havaitsi, että tukikuukausien päätyttyä elämää ja opintoja rahoitetaan pääsääntöisesti ansiotuloilla. Tätä tukee havainto, että erityisesti pitkään yliopistoissa kirjoilla olleet ovat ympärivuotisissa työsuhteissa. (Lempinen 1997a; Kärkkäinen 1997).

Taulukko 22. Opintotuen käyttöaste tukimuodoittain lukuvuonna 1998-99. (KELA 1999, 19; AMKOTA 1999; KOTA 1999).

Opintoraha on määrältään ja käyttöasteeltaan merkittävin ja opintolainan valtiontakaus vähiten merkittävä opintotukietuus. Euro Student –kyselyyn vastanneista kolme neljäsosaa sai opintorahaa. Takauspäätöksen hakeminen ei tarkoita, että opiskelija nostaa opintolainan, mitä osoittaa opintotuen vähäinen käyttö Euro Student –kyselyn vastaajien parissa. Opiskeluaikaisia asumiskustannuksia tuetaan myös yleisen asumistuen kautta, mikä selittää asumislisän muista alhaisempaa käyttöastetta. Asumislisä on tarkoitettu yksinasuville opiskelijoille.

Valtiollisen tuen merkitys opintojen rahoituksessa ja opiskeluaikaisessa toimeentulossa on rajallinen. Noin 40 prosenttia opiskelijoista turvautuu muihin tulonlähteisiin. Opintotukea saamattomien joukossa on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat opiskelijoita vain nimellisesti. Opiskelijarekistereiden tarkastelu on osoittanut, että jopa 20-25 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ei suorita opintoja. (Lempinen 1997b. Välimaa 1993). Ongelman taustalla on rajoittamaton opiskeluoikeus, jolloin monet opintonsa käytännössä keskeyttäneet yhä kirjoittautuvat opiskelemaan. Tilastokeskuksen mukaan (SVT 1996: 12, 35) vuonna 1985 yliopisto-opintonsa aloittaneista 10 ½ vuoden jälkeen jossakin yliopistossa oli kirjoilla yhä 16 prosenttia. Opintonsa ilman mitään tutkintoa oli keskeyttänyt 15 prosenttia aloittaneista, joten valmistuneita oli 69 prosenttia. Ammattikorkeakouluissa ongelma on vähäisempi, koska tutkinnon suorittamiseen varattu opiskeluaika on rajattu. Toisaalta yliopistojen opintorekistereistä löytyy hyvin pitkään kirjoilla olleita, jotka kasvattavat opiskelijoiden kokonaismäärää. Iältään nuoriin ammattikorkeakouluihin ei ole kertynyt tällaista opinnoissa viivästyneiden ryhmää.

Lukuvuonna 1998-99 yliopistojen opiskelijat saivat keskimäärin yhdeksän ja ammattikorkeakoulujen opiskelijat keskimäärin kahdeksan kuukautta opintotukea. (KELA 1999, 23). Keskimääräinen opintoraha oli yliopisto-opiskelijalla 1499 markkaa ja ammattikorkeakouluopiskelijalla 1.464 markkaa kuukaudessa. Asumistuki oli keskimäärin 720 markkaa kuukaudessa. (KELA 1999, 40). Vuoden 1992 jälkeen opintorahan reaaliarvo on laskenut noin 10 prosenttia. Opintotuen käyttö vaihtelee suuresti yliopistoittain. (Liitetaulukko 4).

Opintotukijärjestelmän keskeinen ongelma on, että opiskelijat eivät halua nostaa opintolainaa. Lainan vieroksunta opintotukiuudistuksen jälkeen muutti opiskelijoiden toimeentuloa. Opintorahan reaalitason parantuminen ei korvannut työllisyystilanteen heikkenemisestä ja lainan ottamisen vähenemisestä johtuneita tulon menetyksiä. (Ritakallio 1994, 50-51). Tämä tarkoittaa, että lainsäätäjän tarkoittama ja opiskelijan kokema opintotuki poikkeavat toisistaan huomattavasti. 3.700 markan sijaan opintotuen enimmäismäärä on käytännössä 2.400 markkaa, minkä korkeakouluopiskelijat ovat kokeneet riittämättömäksi. Esimerkiksi keväällä 1999 helsinkiläisen, perheettömän ja itsenäisesti asuvan käytössä olevat tulot olivat keskimäärin 3.522 mk, mistä opintotuki kattoi 59 prosenttia. Vuokranmaksun jälkeen 64 prosentilla vastaajista jäi vähemmän rahaa elämiseen kuin toimeentulotuen varassa elävillä. (Yesilova 1999, 21-22). Opintorahan pienuudesta johtuvat ongelmat näkyvät työssäkäynnin yleisyytenä ja toimeentulotukeen turvautumisena, mikä on tuotu esiin muun muassa opintotuen arvioinnissa. (Raivola, Vehviläinen & Zechner 2000).

Takaisin alkuun

Yliopisto-opiskelijoista 54 ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 42 prosentilla oli ansiotuloja, mikä kuvaa lukukausien aikaisen työssäkäynnin yleisyyttä. Ansiotyössä käyneiltä vastaajilta kysyttiin tyytyväisyyttä opiskelun ja työn yhteen sovittamiseen. Yliopisto-opiskelijoissa oli enemmän niitä, jotka pitivät opiskelun ja työn yhteensovittamista huonona. Työssäkäynnin avulla saatava parempi taloudellinen tilanne näyttää vaikeuttavan opintojen suorittamista ansiotyön ohella. Sivutoimisesti opiskelleista puolet koki tilanteen ongelmallisena, kun päätoimisesti opiskelevista ja satunnaisemmin työskentelevistä ongelmia oli kohdannut vain neljännes.

Taulukko 23. Opiskelun ja työn yhteen sovittaminen. N=2.157.

Opiskelun ja työn yhteensovittamisen ongelmallisena kokeneiden mediaanitulo oli 7.000 markkaa kuukaudessa, joten he käyvät työssä enemmän kuin suurin osa opiskelijoista. Ongelmien kasaantuminen tälle ryhmälle ei ollut yllättävää. Perheellisyyden mukaan tarkasteltuna useimmin opiskelun ja työn yhteen sovittamista pitivät huonona opiskelijat, joilla on lapsia (42-43 %) riippumatta siitä olivatko yksinhuoltajia, avio- tai avoliitossa.

Ansiotyössä käyminen opintojen ohessa on usein liitetty kielteisesti opintojen pitkittymiseen ja harvemmin myönteisesti esimerkiksi työelämässä oppimiseen ja työkokemukseen. Esimerkiksi Määttä (1995, 11) näkee opintojen hitauden ja työssäkäynnin välillä yhteyden, minkä syy on puutteellinen opintotuki. Tosin hän muistuttaa, että kyse on myös opiskelua syventävästä perehtymisestä koulutusalan käytäntöihin ja joustavasta siirtymisestä opinnoista työelämään.

Opiskelijoiden työssäkäynnissä ei ole kyse vain toimeentulon turvaamisesta. Pia Heleniuksen (1995) mukaan kyse on myös elämäntapoihin ja kulutustottumuksiin liittyvästä sosialisaatiosta. Ansiotyö parantaa elintasoa, mikä mahdollistaa kulutustason laajentamisen. Vaurastumisen sijaan kyse on usein ollut tulojen mahdollistamasta kuluttamista tai matkustamisesta. Työssäkäynti on myös vapauttanut arkisista rahahuolista.

1980-luvun lopulla ilmaantunut opiskelijoiden elämäntavallinen ja koulutuksellinen konsumerismi näyttää selviytyneen 1990-luvun alkupuolen taloudellisesta lamasta. Opiskelijoiden käyttäytyminen jousti työllisyystilanteen heikentyessä. Opiskelijoiden työssäkäynti voidaan nähdä kahden tekijän yhdistelmänä. Yhtäällä on pyrkimys vähentää opintojen päättymiseen ja työelämään siirtymiseen liittyvää epävarmuutta. Toisaalta pyrkimyksenä on omalta koulutusalalta valmistuneille tai koko väestölle kuuluvien identiteettien etsiminen ja noudattaminen. (Aaltonen, Helenius & Riihinen 1997, 2).

Aaltosen mukaan siirtyminen työelämään ei ole yhtäkkinen tapahtuma vaan prosessi, joka saa eri aloilla erilaisia piirteitä. (Aaltonen 1992). Työssäkäynti merkitsee opiskelijan panostusta ammatilliseen osaamiseen. Työelämässä vaaditaan muodollisten pätevyyksien ohessa yhä enemmän henkilökohtaisia kykyjä ja osaamista. Työkokemus on tapa hankkia ja kehittää omaa osaamista.

Useissa selvityksissä eri vuosikymmeninä on havaittu, että työssäkäynti opintojen ohessa viivästyttää opintoja. Viimeksi tämä tulos saatiin 1998, kun Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö teki opetusministeriön toimeksiannosta selvityksen opintojen etenemisen esteistä. Selvityksen aineistossa neljännes viidennen vuoden opiskelijoista opiskeli osa-aikaisesti. Yli puolella sivutoimisesti opiskelevista syynä oli työssäkäynti, minkä syitä puolestaan olivat työkokemuksen hankkiminen, toimeentulon turvaaminen ja elintason parantaminen. (Vesikansa, Lempinen & Suomela 1998).

Päinvastaisiakin havaintoja on. Aaltonen (1992) ja Pia Helenius (1994) ovat korostaneet, että työssäkäynti voi parantaa opiskelijan motivaatiota ja lisätä hänen työmarkkinakelpoisuuttaan. Kolmas osapuoli opiskelijoiden työssäkäynnissä muodostuu työnantajista. Opiskelijat ovat olleet kysyttyä ja ilmeisen edullista työvoimaa, vaikka elinkeinoelämän järjestöt aina välillä ilmaisevat huolensa pitkistä opiskeluajoista.

Vaikka opintotuen uudistaminen vuosina 1992-1994 korotti opintorahan markkamäärää ja sen suhteellista merkitystä opiskelijan toimeentulossa, säilyttivät ansiotulot asemansa tärkeimpänä tulonlähteenä. Purhosen (1995, 24) mukaan 1993 rahapalkka päätoimesta muodosti itsenäisesti asuvien ja opintorahaa saaneiden opiskelijoiden tuloista 46–52 prosenttia. Havainto on merkittävä, sillä heikentynyt työllisyystilanne vuonna 1993 vähensi myös opiskelijoiden ja vastavalmistuneiden mahdollisuuksia työssäkäyntiin. Vuonna 1998 ansiotyöt olivat ehdottomasti tärkein rahoituslähde puolella yliopisto-opiskelijoista. (Vesikansa 1998, 42). Samana vuonna ammattikorkeakoulujen opiskelijoista 55 prosenttia työskenteli opintojen ohessa osa-aikaisesti tai satunnaisesti. Sen sijaan täysipäiväinen työssäkäynti opintojen ohessa oli harvinaista. (Lehtonen 1999, 43).

Työssäkäynti on yleisintä pääkaupunkiseudulla. Yesilovan (1999, 31) otoksessa vähintään neljättä vuotta Helsingin yliopistossa opiskelleista kolme neljäsosaa oli työskennellyt sekä kesäisin että lukukausien aikana. Kahta vuotta aiemmin opintojen ohessa työskennelleitä oli ollut kaksi kolmasosaa. (Vesikansa 1997, 23). Työssäkäynti on yleistynyt 1990-luvun lopulla, sillä vuonna 1995 yliopistossa ylempää korkeakoulututkintoa suorittaneista oli työllisiä 33 prosenttia ja kahta vuotta myöhemmin 39 prosenttia. Ammattikorkeakouluopiskelijoista työllisten osuus nousi samana aikana 28 prosentista 34 prosenttiin. (SVT 1999:6, 50). Työssäkäynti on ollut muuta maata yleisempää pääkaupunkiseudulla. (Lempinen 1997a, 30).

Työssäkäynnin yleistymistä selittää työmarkkinoiden kysyntä ja ainakin pääkaupunkiseudulla asumiskustannusten kasvu. Elinkustannusten nousun kattaminen ansiotuloilla on ollut yleisempää kuin esimerkiksi opintolainaan turvautuminen. Työssäkäynnin kautta opiskelijat ovat saaneet osansa nousukauden aikana lisääntyneestä hyvinvoinnista, mutta hintana on usein ollut opintojen etenemisen hidastuminen tai jopa pysähtyminen. Työssäkäynnin yleisyys tarkoittaa, että vähemmän tehokkaasti opiskelevat eivät ole tuottamattomia. Työssäkäyvät opiskelijat ovat parempia veronmaksajia ja kuluttajia kuin työssä käymättömät. Opiskelijoiden yleinen työssäkäynti kertoo, että opiskelu on osa työssäoloa ja työ on osa opiskelua. Ajassa etenevän ja kohoavan elämänuran, missä työura seuraa koulutusuraa, sijaan koulutus ja ansiotyö lomittuvat toisiinsa. Pitkät opiskeluajat, mihin liittyy pitkiä passiivisen kirjoilla olon kausia, osoittavat kuinka jatkuvan kouluttautumisen ajatus toteutuu jo perustutkinnon suorittamisen aikana.

Takaisin alkuun

Vanhempien ja suvun tuki vaihtelee muodoltaan ja määrältään. Se voi olla satunnaista tai säännöllistä. Rahan sijaan voidaan antaa tavaraa tai ruokaa. Tuki vaihtelee opiskelijan iän ja vanhempien sosiaaliryhmän mukaan. Eniten tukea saavat nuoret, yksinasuvat ja korkean statuksen perheistä tulevat. Suvun tukeen turvaudutaan, kun ansiotöitä ei voida elämäntilanteen, opintojen vaiheen tai huonon työllisyystilanteen vuoksi tehdä. (Vesikansa 1998, 52).

Ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden välillä ei löytynyt merkittäviä eroja vanhemmilta saatavan tuen määrän suhteen. Omin neuvoin opiskeli yli puolet. Loput saivat vanhemmiltaan joko säännöllistä rahallista tai muuta tukea. Vertailtaessa opiskelijoita vanhempien koulutustason, ammattiaseman ja työelämätilanteen suhteen löytyi eroja annetun tuen määrässä.

Taulukko 24. Opiskelijoiden vanhempien antama suora ja epäsuora taloudellinen tuki. N=2.110.

Mitä alempi koulutustaso ja ammattiasema sekä yliopisto- että ammattikorkeakouluopiskelijoiden vanhemmilla on, sitä enemmän heissä on niitä, jotka eivät anna lainkaan taloudellista tukea kuukausittain opiskelijoille. Työssäkäyvät vanhemmat antavat useammin taloudellista tukea opiskelijalle kuin työttömät, eläkeläiset ja työelämän ulkopuolella olevat vanhemmat.

Takaisin alkuun

Euro Student -kyselyyn vastanneista yliopisto-opiskelijoista 13 ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 19 prosenttia oli lukuvuoden 1999-2000 aikana nostanut opintolainaa. Lainaa nostaneet saivat lainaa nostamattomia enemmän opintorahaa ja asumisen tukia. Ammattikorkeakouluopiskelijoista naiset nostivat opintolainan hieman miehiä useammin, mutta yliopisto-opiskelijoissa eroa ei havaittu. Opintolainan nostaneet osallistuivat muita useammin opetukseen, mutta itsenäisen opiskelun suhteen ei ollut eroa. Lainan nostaminen näyttää liittyvän aktiiviseen opiskelemiseen. Opintolainaa olivat nostaneet vastaajat, jotka ilmoittivat saavansa huomattavasti enemmän tulonsiirtoja kuin muut. Lainaa nostaneiden saama opintoraha, asumisen tuki ja muut tulonsiirrot olivat keskimäärin 3.358 mk/kk, kun lainattomilla tulonsiirtoja oli 1.864 mk/kk. Opintolainaa nostaneista 40 prosenttia piti taloudellista tilannettaan huonona tai erittäin huonona ja 45 prosenttia kohtalaisena. Lainaa nostamattomista tilannettaan piti huonona tai erittäin huonona vain 19 prosenttia ja kohtalaisena vain 39 prosenttia. Lainaa nostamattomat olivat tyytyväisempiä myös aineelliseen hyvinvointiinsa.

Taulukko 25. Opintolaina ja työssäkäynti. N=2.157.

Lainaa nostaneista 36 prosentilla oli myös ansiotuloja, kun lainattomista ansiotuloja oli saanut 52 prosenttia. Lainaan turvautuneiden ja työssä käyneiden mediaaniansiotulot olivat puolet lainattomien ja työssä olleiden tuloista. Asiaa voidaan tarkastella myös ansiotyöhön käytetyn ajan mukaan, jolloin havaitaan opintolainaa nostaneiden lukumäärän vähentyvän työhön käytetyn ajan lisääntyessä. Sekä lainalla että työssäkäynnillä opintoja rahoittavat näyttävät työskentelevät osa-aikaisesti tai satunnaisesti.

Taulukko 26. Opintolainan nostaminen ja tulot tulonlähteen mukaan sekä tuloa saavien osuus opiskelijoista. Tulot mk/kk on ilmoitettu ainoastaan niiden opiskelijoiden osalta, jotka kyseistä tuloa saavat. (Opintolainaa nostavat opiskelijat N=331, opintolainaa nostamattomat opiskelijat N=1.278).

Perheellisyys ja lainan nostaminen eivät ole suorassa yhteydessä. Yleisimmin lainaa nostavat (36 %) avoliitossa olevat lapsiperheiden huoltajat. Tosin heitä oli vain 46, joten havaintoa ei pidä yleistää. Tarkasteltaessa perheasemaa, opintolainan nostamista ja työssäkäyntiä havaitaan, että avioituneet ja lasten vanhemmat ovat yleensä enemmän töissä ja nostavat harvemmin lainaa kuin lapsettomat opiskelijat. Opintolainaa nostaneet asuivat lainattomia useammin vuokra-asunnossa ja harvemmin omistusasunnossa tai vanhempien luona. Lainaa nostaneista useampi (28 %, lainattomista 19 %) eli alle 50.000 asukkaan kaupungissa ja harvemmin Helsingissä (15 %, lainattomista 22 %).

Vuonna 1998 noin neljänneksellä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoista oli opintolainaa. Sen sijaan ammatillisissa oppilaitoksissa lainaan turvautui puolet opiskelijoista. Siellä koulutus on lyhyempi ja opintotuen taso alhaisempi, joten lainasta aiheutuva rasite on vähäisempi. Lainan merkitys opiskeluaikaisen toimeentulon kattamisessa on taas merkittävämpi. (Raivola, Vehviläinen, Zechner 2000, 102). Lehtosen (1998, 43) mukaan ammattikorkeakoululaisista opintolainaa nosti kolmannes. Sitä pidettiin kolmanneksi tärkeimpänä rahoituskeinona opintorahan ja asumisen tuen jälkeen. Yesilova (1999, 21) havaitsi, että vain 16 prosenttia päätoimisesti opiskelevista ja itsenäisesti asuvista yliopisto-opiskelijoista oli turvannut toimeentulonsa opintolainalla. Perheellisistä opiskelijoista lainaan turvautui vielä harvempi. Havainnot osoittavat, että opintolaina on menettänyt merkityksensä opintotuen osana. Lisäksi ne osoittavat, että KELA:n tilastoima opintolainan valtiontakausten myöntämisen määrä ei kerro lainan nostamisesta itsestään.

Lainan nostajien määrän vähentyessä on myös lainaan turvautumisen tapa muuttunut. Yhä harvempi korkeakouluopiskelija nostaa lainaa enimmäismäärän ja useana vuotena. Arvioitaessa koko opiskeluaikaa, 5–7 vuotta, opintolainan merkitys voi jäädä lähinnä satunnaiseksi. Toki niitäkin on, jotka nostavat lainan säännöllisesti ja täysimääräisenä.

Purhosen (1995, 34-35) tutkimuksessa lainan nostamatta jättämisen syitä olivat muut toimeentulon lähteet, haluttomuus velkaantua ja lainan kalleus eli korkotaso. Haluttomuudesta kattaa elinkustannuksia velaksi kertoi, että lainaa nostaneista alle puolet otti täyden lainan. Vanhempien tuki vaikutti opiskelijan omia ansiotuloja selkeämmin siihen, nostiko opiskelija lainaa.

Opiskelijat eivät pidä opintolainaa itsestään selvänä opintotuen osana, vaan se koetaan yhdeksi rahoituksen vaihtoehdoksi. Lainaan turvaudutaan usein viimeisenä vaihtoehtona tai hätävarana, kun muut tulonlähteet eivät riitä tai sovi elämäntilanteeseen. Laina on ollut myös hätävara yllättävissä tilanteissa. Lisäksi opintolainaa on käytetty hankintojen ja matkojen rahoituksessa tai opintojen pitkittyessä. Suhtautuminen opintolainaan ei vaikuta täysin rationaaliselta – monesti voisi olla lyhyellä aikavälillä järkevämpää nostaa lainaa ja keskittyä opiskeluun, mutta opiskelijalle laina näyttää edustavan arvorationaalista valintaa. Epäluuloa aiheuttaa erityisesti opintolainan takaisinmaksu. Epävarmuus työllistymisestä ja 1990-luvun alun esimerkit velka-ongelmaisista eivät ainakaan ole vähentäneet epäluuloa opintolainaa kohtaan. (Lempinen 1998, 21; Vesikansa 1997, 18-19; Raivola, Vehviläinen & Zechner 2000).

Epävarmuus tulevaisuudesta ja lainan takaisinmaksusta eivät ole 1990-luvun alun laman seurausta. Velkaantumiseen liittyvä huoli on havaittu eri selvityksissä 1970- ja 1980-luvuilla hyvän työllisyystilanteen aikana. (Blomster 2000). Kyse on opiskeluaikaan ja nuoruuteen laajemmin liittyvästä epävarmuudesta ja oman paikan etsimisestä. Suuri osa korkeakoulutuksen aloista ei johda selkeään ammattiin, jolloin kuva tulevista työmarkkinoista ja sinne sijoittumisesta voi jäädä hämäräksi. Vaikka työllisyystilanne 1990-luvun lopulla on ollut hyvä, ovat määräaikaiset työsuhteet lisääntyneet etenkin nuorten akateemisten naisten parissa. Heistä puolet työskentelee määräaikaisissa palvelussuhteissa, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin saman ikäisistä miehistä. (Akava 1999). Toisaalta vastavalmistuneiden työllisyys on parantunut 1990-luvun lopulla. Paras tilanne on ollut korkeasti koulutetuilla. (Tietoaika 3/200, 24).

Opintolainat muuttuivat markkinaehtoisiksi korkean korkotason aikana. Muutokseen liittyi opiskeluaikaisten korkojen pääomittaminen, mikä opiskelijalle merkitsi koron maksamista korosta. Samaan aikaan työttömyys ja lamaan liittynyt yleinen pessimismi lisääntyivät. Opintolainojen suosion vähenemiseen vaikutti ehkä osaltaan opiskelijajärjestöjen ahkera valistustoiminta, jolla varoiteltiin velkaantumisen vaaroista.

Pyrkimys velkaantumisen välttämiseen ei ole rajoittunut opiskelijoihin. Koko kahdeksan-kymmentäluvun kasvaneet rahalaitosten luotot yleisölle kääntyivät laskuun 1992. Laskua jatkui vuoteen 1996 asti, minkä jälkeen kotitalouksien luottokanta on jälleen noussut. (STV 1999, 240). Velkaantuminen muodostui lukuisten yksityisten ja myös valtion ongelmaksi. Työllisyystilanteen parantuessa ovat valtiontaloudesta ylintä vastuuta kantavat henkilöt useaan otteeseen tuoneet julki, että juoksevia kuluja ei pidä kattaa lainarahalla.

1990-luvun lopulla kotitalouksien velkaantuminen on ilmeisesti lisääntynyt nousukauden ja asuntokaupan vilkastumisen myötä, joten yleisestä velan vieroksunnasta ei voi puhua. Asuntolainaan ollaan valmiita ja siihen on Suomessa pakko sijoittaa. Opintolainan nostaminen sen sijaan ei ole ollut välttämätöntä, kun työmarkkinoilla on riittänyt kysyntää ja opiskelijoiden vanhemmilla on ollut mahdollisuuksia tukea jälkeläistensä opintoja.

Arvioitaessa opiskelijoiden suhtautumista opintolainalla tapahtuvaan elinkustannusten kattamiseen on tarkasteltava yhteiskunnallista kehitystä laajemmin. Modernin opintotukijärjestelmän perustamisen (1969) jälkeen on Suomessa erilaisten tulonsiirtojen merkitys kansalaisten elämässä ja julkisen sektorin taloudessa kasvanut. Samalla aktiiviväestön osuus on vähentynyt, kun yhä useampi suomalainen elää tulonsiirroilla. Tätä taustaa vasten velkarahoituksen tarjoaminen opiskeluaikaisten elinkustannusten kattamiseen asettaa opiskelijat täysin erilaiseen asemaan muiden kansalaisten kanssa.

Opintolainaa osana opintotukea on perusteltu muun muassa koulutuksen luonteella henkilökohtaisena investointina. Lainan välttelyä tulevaisuuden epävarmuuden vuoksi on tulkittu epäilynä koulutusinvestoinnin tuloksellisuudesta. (Raivola, Vehviläinen & Zechner 2000, 102). Koulutus on kiistämättä investointi sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta, mutta opiskelijat eivät halua rahoittaa opiskeluaikaisia elinkustannuksia – keskeistä investoinnista aiheutuvaa kustannusta – lainarahalla. Päätöksen opintolainan nostamisesta tekee nuori opiskelija omista lähtökohdistaan eikä jo työuran huipulle kivunnut henkilö elämänkokemuksensa valossa. Se mikä viisikymppiselle näyttäytyy tuottavana henkilökohtaisena investointina, on parikymppiselle suurta epävarmuutta.

1980-luvulla opintolainojen välttely koettiin ongelmaksi, koska se korosti silloisen opintotukijärjestelmän ongelmia. Lainojen välttelyyn liitetty yleinen työssäkäynti katsottiin syyksi pitkiksi koettuihin opiskeluaikoihin ja keskeyttämiseen. (HE 167/1991) 1990-luvun lopulla opintolainojen välttely koettiin edelleen ongelmaksi. Opintotuen arvioinnissa pohdittiin keinoja lisätä lainan nostamista. Lainan takauksen enimmäismäärän nostaminen oli arviointiryhmän ensimmäinen suositus opintotuen kehittämisessä. (Raivola, Vehviläinen & Zechner 2000, 103, 152).

Haluttomuus nostaa lainaa on ongelma opintotukijärjestelmän toimivuuden kannalta. Lainan osuus korkeakouluopiskelijoiden koko opintotuen enimmäismäärästä on 35 prosenttia, joten haluttomuus nostaa opintolainaa on johtanut tuen vajaakäyttöön. Tämä on merkinnyt, että opintotuki, minkä opiskelijoiden enemmistö on mieltänyt opintorahana ja asumislisänä, ei ole riittänyt elinkustannuksiin. Seurauksena on ollut työssäkäynnin lisääntyminen, mitä on kiihdyttänyt nousukauden myötä laajentunut työvoiman kysyntä. Opintotukiviranomaiset ovat vastanneet tähän ongelmaan helpottamalla opiskelijoiden työssäkäyntiä, kun tulorajoja lievennettiin vuonna 1998.

Purhonen (1995, 61) arvioi, että opiskelija, jota vanhemmilla ei ole varaa tukea taloudellisesti, voi joutua torjumaan opiskeluaikaista köyhyyttä nostamalla opintolainaa. Vesikansan (1997) mukaan lainaa nostaneet eivät valmistu nopeammin tai opintotuen myöntämisajan puitteissa lainaa nostamattomia useammin. Raivola yms. (2000, 142-143) havaitsivat, että opintolainaa nostaneilla on ollut ongelmia toimeentulon järjestämisessä. Lainaan turvautuvat ovat turvautuneet myös toimeentulotukeen. Toimeentulon ongelmat ovat näkyneet myös opintojen pitkittymisenä.

Takaisin alkuun

Euro Student -kyselyssä tiedusteltiin opiskelijoiden tyytyväisyyttä erilaisiin elämäntilanteeseen liittyviin seikkoihin, kuten aineelliseen hyvinvointiin ja asumiseen. Lisäksi tiedusteltiin arviota taloudellisesta tilanteesta viimeisten kuuden kuukauden aikana. Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden välillä ei ollut merkitseviä eroja aineellisen hyvinvoinnin kokemisessa, sillä suurin osa vastaajista oli tyytyväisiä. Tyytyväisimmät asuivat Helsingissä.

Taulukko 27. Opiskelijoiden tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ja mediaanitulot mk/kk. N=2.100.

Sen sijaan arvio taloudellista tilanteesta poikkesi yliopisto-opiskelijoiden eduksi. Eroa selittää heidän yleisempi työssäkäyntinsä ja suurempi tulotasonsa, sillä arvion taloudellisesta tilanteesta heikentyessä pienentyivät myös käytössä olleet tulot. Päätoimisista opiskelijoista kolmannes piti taloudellista asemaansa hyvänä tai erittäin hyvänä, kun sivutoimisesti opiskelleista tähän arvioon päätyi 54 prosenttia. Taloudellinen tilanne oli paras Helsingissä asuvilla opiskelijoilla. Yliopisto-opiskelijoista erottuvat myös yli 100.000 asukkaan kaupungeissa asuvat, mikä osoittaa työmarkkinoiden alueellista jakautumista. Suurissa kaupungeissa mahdollisuudet työssäkäyntiin opintojen ohessa ovat paremmat. Huonoimmaksi taloudellisen tilanteensa kokivat alle 50.000 asukkaan paikkakunnilla elävät.

Taulukko 28. Vastaajien arvio taloudellisesta asemasta ja mediaanitulot mk/kk. N=2.146.

Kaksi kolmesta vastaajasta piti elinolojaan aineellisen hyvinvoinnin osalta hyvänä tai erittäin hyvänä. Sen sijaan vain reilu kolmasosa arvioi taloudellisen tilanteensa hyväksi tai erittäin hyväksi. Taloudellista asemaansa tai aineellisia elinolojaan vain kohtalaisina, tyydyttävinä tai huonoina pitäneiden mediaanitulot olivat pienemmät kuin kaikista vastaajista laskettu käytössä olleiden tulojen mediaani.

Aiempiin tutkimuksiin vertaamalla havaitaan, että nousukauden aikana lisääntynyt taloudellinen hyvinvointi on kohentanut myös opiskelijoiden asemaa. Lempisen (1997, 18) mukaan yliopisto-opiskelijoista oli toimeentuloonsa tyytyväisiä 39 prosenttia ja tyytymättömiä 35 prosenttia. Pidempään opiskelleista useampi oli tyytymätön. Lehtonen (1999, 42-43) havaitsi, että ammattikorkeakoulu-opiskelijoista 1998 syksyllä puolet piti taloudellista tilannettaan kohtuullisena, viidennes hyvänä ja neljännes huonona. Tyytyväisimmät opiskelivat tekniikan koulutusalalla, missä työssäkäynti opintojen ohessa on yleisintä. Tyytymättömimpiä talouteensa olivat matkailu- ja ravitsemus- sekä sosiaali- ja terveysalan opiskelijat, jotka hankkivat muita vähemmän ansiotuloja. Taloudellisen tilanteen kokemiseen vaikuttivat myös ikä (nuoruus), vanhempien luona asuminen ja opintojen aloittaminen heti lukion tai ammatillisten opintojen jälkeen. Iän kertyessä taloudellinen asema koettiin heikommaksi, kunnes työssäkäynti lisääntyi lähempänä 30 ikävuotta.

Nämä tulokset poikkeavat jonkin verran aiempien tutkimusten tuloksista. Esimerkiksi Aittola & Aittola (1985, 109-113) havaitsivat, että opiskelijat arvioivat taloudellisen tilanteensa kohtalaisen hyväksi. Opiskelijat eivät myöskään arvioineet taloudellisella tilanteellaan olevan merkitystä arkiseen elämäänsä. Tosin työssäkäyvät opiskelijat arvioivat työn haittaavan opiskelua, vaikka se koettiin taloudellisen toimeentulon kannalta välttämättömäksi. Vaikka tiukka taloudellinen tilanne rajoitti opiskelijoiden kulutusta, pääosa piti tilannetta itsestään selvänä. Taloudellisen tilanteen merkitys nousi esiin vasta poikkeuksellisen heikossa tilanteessa. Helena Aittolan (1990, 27) haastattelemat opiskelijat olivat sisäistäneet ajatuksen opiskeluajan säästäväisyydestä ja pihistelystä. Perheelliselle kyse saattoi olla todellisesta kamppailusta puutteen kanssa, kun yksinelävälle kyse oli kulutuksen rajoittamisesta tai suuntaamisesta. Opiskeluaikaisen niukkuuden ymmärtäminen lähestyy ajatusta opiskelijaksi sosiaalistumisesta. On asioita, mitkä on koettu opiskeluaikaan kuuluvaksi. Tuleminen toimeen suhteellisen pienin rahavaroin on kuulunut näihin. Tätä käsitystä ei ole täysin hylätty, mutta niukkuutta ei enää haluta kokea koko opiskeluaikaa. Tähän viittaavat lukuisat havainnot työssäkäynnin yleistymisestä opiskeluajan venyessä.

Sosiaalipolitiikan tutkijat ovat korostaneet, että köyhyyden on oltava vastentahtoista. Opiskelijoiden pienituloisuutta on pidetty vapaaehtoisena ja väliaikaisena elämänvaiheena. Rahanpuutteen on katsottu korvautuvan opiskeluaikana muilla elämänaloilla. (Kuoppala, Ritakallio & Salmela 1996). Rahapula, penninvenyttäminen ja köyhäily ovat elämässä tyytymättömyyttä aiheuttavia tekijöitä, mutta opiskelijoiden parissa ne eivät ole kovin yleisiä tyytymättömyyden aiheita. (Lempinen 1997a, 17). Valtaosa opintotuen varassa elävistä opiskelijoista elää taloudellisesti niukasti, mikä ei välttämättä tarkoita muuta väestöä heikompaa elämänlaatua. (Vesikansa, Lempinen & Suomela 1998, 46). Markkamääräisen tulotason alhaisuus ei väistämättä merkitse opiskelijan tyytymättömyyttä omaan toimeentuloonsa, mikä on yhtä paljon subjektiivisesti koettu kuin objektiivisesti mitattavissa oleva asia. Toisaalta Euro Student –kyselyn aineisto osoittaa, että tulotaso lisää tyytyväisyyden kokemista taloudellisessa asemassa. Työssäkäynnin yleistyminen opintojen alkuvaiheen jälkeen viittaa myös siihen, että opiskeluun mahdollisesti yhä liitettävää niukkuutta ei haluta elää usean vuoden ajan. Toisaalta on muistettava, että opiskelijoiden taloudellisesta asemasta ei ole yksinkertaista totuutta. Opiskelijajoukko on hyvin heterogeeninen iän, perhemuodon ja työssäkäynnin suhteen.

Takaisin alkuun

Opiskelijoiden ajankäyttöä voidaan tarkastella pidemmällä aikavälillä suhteessa elämänvaiheisiin tai lyhyemmällä aikavälillä suhteessa elämäntilanteeseen, joka opiskelijoilla voi vaihdella samankin lukuvuoden aikana monessa suhteessa. Elämänvaihelähestymistavassa keskeisenä tarkastelun kohteena on se, mihin tavoitteisiin yksilö tietyn elämänvaiheen aikana keskittää elämänsä päätoiminnan (Häyrynen 1984, 6). Elämänvaiheet ovat yksilöllisiä ja yksilöt voivat elää samanikäisinä hyvinkin erilaisia elämänvaiheita. Opiskeluaikaisen elämänvaiheen tyypilliset tapahtumat, kotoa lähteminen, perheen perustaminen ja työelämään siirtyminen asettavat opiskelijalle erilaisia tehtäviä, valinta- ja päätöksentekotilanteita sekä ristiriitoja ratkaistavaksi. Juuri näissä tulee esiin se, mitä yksilö pitää tärkeänä ja mihin päämääriin hän suuntautuu elämässään. Aittoloiden tutkimuksen opiskelijoiden elämässä tietyt asiat osoittautuivat tärkeiksi: useimmilla opiskelu, työ, perhe ja harrastukset asettuivat toistensa vertailukohteiksi elämän tärkeimpinä asioina ja päämäärinä. (Aittola & Aittola 1990, 32-33).

Aittoloiden (1990) mukaan opiskelun ja vapaa-ajan välinen suhde kuvastaa opiskelijoiden oman elämän ja aikatajunnan ominaisuuksia ja niiden sisäistä strukturoituneisuutta. Opiskeluaika voidaan kokea irrallisena elämänvaiheena tai elämän kokonaisuuteen kuuluvana kokonaisvaltaisena vaiheena, jolloin opiskelu ja vapaa-aikakin voidaan mieltää toisiaan täydentävinä tai toisilleen vastakkaisina elämänsektoreina. (Aittola & Aittola 1985, 118-119). Aittoloiden tutkimuksessa osa opiskelijoista mielsi opiskelun ja muun elämän yhtenä kokonaisuutena, jossa eri osat ja toiminnot liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Tällöin opiskelua pidettiin elämää rikastuttavana tekijänä. Toisaalta osa halusi ajatella opiskelemista palkkatyöhön rinnasteisena, jolloin se haluttiin erottaa muusta elämästä. Näin opiskelu ja muut elämäntoiminnot erottuivat jyrkästi toisistaan. (Aittola & Aittola, 1985, 123).

Ihmissuhteet ja sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ovat luonnollisesti tärkeitä opiskelijan elämän-tilanteeseen kuuluvia ja sen merkitystä muovaavia tekijöitä. Lähimmät ihmissuhteet ja läheisin ystävä löytyvät usein saman alan opiskelijoiden parista. (Aittola & Aittola 1985, 113-114). Osa opiskelijoita muuttaa pysyvään parisuhteeseen opiskeluaikanaan ja hankkii kenties lapsia. Osa opiskelijoista puolestaan on perheellisiä jo korkeakouluopintonsa aloittaessaan. Opiskelijan ihmis-suhteet, se, kenen kanssa hän asuu ja perheellisyys vaikuttavat paitsi elämäntilanteen merkitykselli-syyteen ja tunnesiteisiin, myös opiskelijan talouteen. Perheelliset opiskelijat luovivat lasten hoitamisen, työssäkäynnin ja opintojen keskellä. (Brandell & Höög 1998, 10).

Työssäkäynti liittyy paitsi opiskelijan perheellisyyteen ja taloudellisen tilanteen aiheuttamiin pakotteisiin, myös työssäkäynnin merkitykseen opiskelijan tulevaisuuden kannalta. Opiskelijoiden on todettu käyttävän hyväkseen työmarkkinoiden tarjoamia toisaalta ammatillisia ja toisaalta elämäntavallisia, tavoittelemansa elintason ylläpitämiseen liittyviä mahdollisuuksia. Huomattava osa opiskelijoista hyödyntää systemaattisesti työssäkäyntiään uransa kannalta, silloin kun kyse on omaan opintoalaan luettavasta työstä. Lisäksi valta-osa korkeakouluopiskelijoista toteuttaa mallia, jossa opiskelu- ja työjaksot vuorottelevat tai toisin sanoen, opiskelijat vievät kumpaakin elämänaluettaan eteenpäin samanaikaisesti. (Aaltonen, Helenius & Riihinen 1997, 20).

Opiskelijoiden ajankäytössä on todettu olevan eroja koulutusalojen välillä. Helenius (1994) on todennut eroja humanistien ja kauppatieteilijöiden välillä. Humanistit sukkuloivat työn ja yksityisen maailman välillä: työ ja työssäkäynti koettiin vapaa-ajasta ja yksityiselämästä erillisenä. Kuluttaminen ei kuulunut osana johonkin suurempaan, yhtenäiseen, elämänkokonaisuuteen, jossa ammattialalla on oma roolinsa kuten kauppatieteiden opiskelijoilla. (Helenius 1994, 120).

Aittolan & Aittolan (1990) mukaan opiskelijoiden elämäntapa ja opiskelukulttuuri liittyvät kiinteämmin toisiinsa kuin muiden ihmisten elämäntavat. Aittoloiden tutkiessa yliopisto-opiskelijoiden ajankäyttöä ei vielä ollut ammattikorkeakoulusektoria eikä ammattikorkeakouluopiskelijoita. Kun tarkastellaan kahden korkeakoulusektorin eroja ja yhtäläisyyksiä, näyttää nykyinen korkeakouluopiskelijoiden elämäntyyli huomattavan heterogeeniseltä. Eroja löytyy sekä sektoreiden sisältä että väliltä. Löydettävissä on erilaisia ryhmiä ajankäytön ja opiskelun päätoimisuuden, perheellisyyden ja ansiotyössä käynnin suhteen. Kun näiden ryhmien sisällä aletaan vertailla opiskelijoita keskenään, näyttää opiskelijoiden elämäntapa ja opiskelijakulttuuri kaikkea muuta kuin kiinteältä ja yhtenäiseltä.

Koulutusalojen ja korkeakoulusektoreiden erot ja yhtäläisyydet ajankäytössä ja työssäkäynnissä liittyvät, paitsi opiskelijoiden erilaisiin elämänvaiheisiin ja –tilanteisiin, myös siihen, miten opiskelu omalla alalla tapahtuu. Korkeakoulusektoreiden välinen selkeä ero on opintojen pituudessa. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden opintojen kesto on tarkkaan määritelty, kun puolestaan yliopisto-opiskelijoiden opiskeluoikeus säilyy vuosia. Opintojen kestoon liittyvät seikat vaikuttavat siihen, millaisia mahdollisuuksia ja houkutuksia opiskelijalla on käyttää aikaansa muuhun kuin opintojen suorittamiseen.

Takaisin alkuun

Euro Student –kyselyssä opiskelijoiden ajankäyttöä selvitettiin kysymällä, kuinka monta tuntia viikossa he käyttävät seuraaviin asioihin: opetukseen, harjoituksiin tms. osallistuminen; vapaamuotoinen, itsenäinen opiskelu; ansiotyö ja vapaa-aika. Sektoreiden opiskelijoiden välillä löytyi tilastollisesti merkitseviä eroja opetukseen osallistumiseen ja itsenäiseen opiskeluun käytetyn ajan suhteen. Yliopisto-opiskelijat käyttivät vähemmän aikaa opetukseen osallistumiseen. Heissä oli myös ammattikorkeakouluopiskelijoita enemmän niitä, jotka eivät osallistuneet lainkaan opetukseen. Ammattikorkeakouluopiskelijoista kaksi kolmasosaa osallistui viikoittain yli 20 tuntia opetukseen, yliopisto-opiskelijoista vain reilu neljännes.

Taulukko 29. Osallistuminen opetukseen (t/vko). N=2.154.

Myös itsenäiseen opiskeluun käytettävässä ajassa on eroja sektoreiden välillä. Yliopisto-opiskelijat käyttivät itsenäiseen opiskeluun enemmän aikaa viikoittain kuin ammattikorkeakouluopiskelijat. Yli 10 tuntia viikoittain itsenäiseen opiskeluun käytti yliopisto-opiskelijoista reilu puolet, ammattikorkeakouluopiskelijoista vain reilu neljännes. Yliopisto-opiskelijoista päätoimisia opiskelijoita ilmoitti olevansa 75 prosenttia ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 84 prosenttia. Osa-aikaisesti tai jollain muulla tavalla ilmoitti opiskelevansa yliopisto-opiskelijoista 25 prosenttia ja ammattikorkeakouluopiskelijoista 16 prosenttia.

Erot opetukseen osallistumisessa, itsenäisessä opiskelussa ja opintojen päätoimisuudessa liittyvät sektoreiden välisiin eroihin. Ammattikorkeakouluissa opiskelu on kurssimaisempaa, opetukseen osallistuminen on usein pakollista ja opetukseen liittyy usein käytännön työtehtävien opettelua. Yliopistossa luennoille osallistumisen tai kirjojen tenttimisen välillä voi usein valita ainakin opintojen myöhemmässä vaiheessa, joskin koulutusalakohtaisia eroja on tässä suhteessa. Opinnäytteen tekeminen on eräs vaihe, jolloin useimmiten työskennellään itsenäisesti osallistumatta opetukseen. Opetukseen osallistumisen ja itsenäisen opiskelun suhteen voidaan siis haluttaessa puhua akateemisesta vapaudesta yliopisto-opiskelijoilla verrattaessa ammattikorkeakouluopiskelijoiden koulumaiseen opiskeluun.

Verrattaessa sektoreiden opiskelijoiden ansiotyöhön käyttämää aikaa viikoittain ei löytynyt tilastollisesti merkitseviä eroja. Yliopisto-opiskelijat käyvät hieman useammin ansiotyössä kuin ammattikorkeakouluopiskelijat. Kuten aikaisemmin todettiin, niin yliopisto-opiskelijat pitivät opiskelun ja työn yhteen sovittamista vaikeampana kuin ammattikorkeakouluopiskelijat. Miksi näin? Yliopisto-opiskelijat käyttävät ammattikorkeakouluopiskelijoita enemmän aikaa itsenäiseen opiskeluun ja vähemmän aikaa opetuksessa olemiseen. Näin ollen opiskelun ja työn yhteen sovittamisen voisi luulla olevan helpompaa: ajankäytön voi helpommin suunnitella itse. Mutta onko ansiotyöhön käytetty aika juuri se syy, joka estää yliopisto-opiskelijoita osallistumasta opetustilanteisiin? Tämä selittää kokemusta opiskelun ja työn yhteensovittamisen vaikeudesta. Toisaalta ammattikorkeakouluopiskelijoiden työssäkäynti saattaa olla usein työharjoittelua ja limittyy siten osaksi opintoja. Ansiotyössä käyntiin liittyen tulee muistaa, että opintojen pitkittyminen on ollut nimenomaan yliopisto-opiskelijoihin liitetty ongelma.

Ammattikorkeakouluopiskelijat pitivät taloudellista tilannettaan huonompana kuin yliopisto-opiskelijat. Ammattikorkeakouluopiskelijat menisivät myös yliopisto-opiskelijoita harvemmin töihin huonossa taloudellisessa tilanteessa. Ammattikorkeakouluopiskelijoissa on enemmän niitä, joilla ei ollut suunnitelmaa, kuinka toimia huonossa taloudellisessa tilanteessa. Tämä saattaa toisaalta liittyä siihen, että ammattikorkeakoulujen valmistumisajat ovat yliopistojen valmistumisaikoja huomattavasti lyhyempiä, joten opiskeluajasta ajatellaan ehkä selviydyttävän, vaikka tilanne muutaman vuoden ajan olisikin taloudellisesti heikko. Mikäli opintolainaa joudutaan nostamaan, sen määrä ei kuitenkaan kasva kohtuuttoman suureksi muutamassa vuodessa. Toinen syy siihen, että ammattikorkeakouluopiskelijat kokevat taloudellisen tilanteensa yliopisto-opiskelijoita huonommaksi voi olla se, että vaikka tilannetta haluttaisiin kohentaa osa-aikaisella tai väliaikaisesti täysipäiväisellä ansiotyöllä, niin tähän ei ole mahdollisuutta. Koulumainen opiskelu ja tiukasti määritellyt valmistumisajat asettavat tälle esteensä.

Edellä esitettyä tukee opiskelijoiden ajankäytön tarkastelu sen mukaan, käykö opiskelija ansiotyössä vai ei. Ansiotyössä käyvät opiskelijat (ansiotyössä käynti 1 t/vko tai enemmän) käyttävät molemmilla sektoreilla keskimäärin 20 tuntia ansiotyöhön. Ansiotyössä käyvät opiskelijat käyttävät molemmilla sektoreilla vähemmän aikaa sekä opetuksessa opiskeluun, itsenäiseen opiskeluun että vapaa-aikaan. Ammattikorkeakouluopiskelijat käyttävät kuitenkin yliopisto-opiskelijoita enemmän aikaa opetuksessa olemiseen, käyvät he sitten ansiotyössä tai eivät. Työssä käyvät yliopisto-opiskelijat puolestaan käyttävät enemmän aikaa itsenäiseen opiskeluun.

Molemmilla sektoreilla koulutusalojen välillä oli eroja ajankäytön suhteen. (Liitetaulukot 5-8). Tutkimuksen yliopisto-opiskelijoista kasvatustieteellisen ja luonnontieteellisen koulutusalan opiskelijat käyttivät eniten aikaa opetuksessa tai vastaavassa opiskeluun. Kasvatustieteilijät kävivät usein myös ansiotyössä, toisin kuin luonnontieteilijät. Teknillistieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutusalan opiskelijat kävivät usein ansiotyössä, teknillistieteellisen alan opiskelijat muiden koulutusalojen opiskelijoita useammin päätoimisesti. Teknillistieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutusalan ansiotyössä käynti näyttää liittyvän siihen, että opetukseen osallistutaan keskimäärin muita koulutusaloja vähemmän. Yhteiskuntatieteellisen koulutusalan opiskelijat käyttivät muita enemmän aikaa itsenäiseen opiskeluun, teknillistieteellisen alan opiskelijat puolestaan saman verran kuin muut. Näiden alojen opiskelijoiden työssäkäynti ja opetukseen osallistumisen vähyys näkyy myös siinä, että heissä oli muita vähemmän päätoimisia opiskelijoita. Teknillistieteellisten ja yhteiskuntatieteellisten alojen opiskelun ja ansiotyössä käynnin suhde on kuitenkin erilainen. Yhteiskuntatieteilijöillä itsenäiseen opiskeluun käytetty aika oli suuri, kun teknillistieteellisten alojen opiskelijoilla puolestaan ansiotyössä käyntiin kului paljon aikaa.

Ammattikorkeakoulujen suurten koulutusalojen, tekniikan ja liikenteen, hallinnon ja kaupan sekä sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita vertailtaessa ei löytynyt suuria eroja opetukseen osallistumisen ja itsenäisen opiskelun suhteen. Kuten todettu, ammattikorkeakouluopiskelijat käyttävät kaikilla koulutusaloilla enemmän aikaa opetuksessa opiskeluun kuin yliopisto-opiskelijat. Hallinnon ja kaupan alan opiskelijat käyttivät eniten aikaa ansiotyössä käyntiin, mikä näkyi siinä, että heissä oli muita koulutusaloja vähemmän päätoimisia opiskelijoita.

Eri koulutusalojen opiskelijoille tarjoutuu erilaisia mahdollisuuksia työmarkkinoilla tehdä omaan koulutusalaansa liittyviä työtehtäviä. Eroja on havaittu myös siinä, kuinka tärkeänä eri alojen opiskelijat pitävät sitä, tekevätkö he oman koulutusalansa töitä vai eivät. (Esim. Helenius 1994) Kyse on koulutusalan opiskelijalle tarjolla olevista työpaikoista, koulutusalan mahdollistamasta ajankäytöstä ansiotyöhön ja opiskelijan omista valinnoista ja tarpeista ansiotyössä käynnin suhteen.

Takaisin alkuun

Opintojen kestoon ja ajankäyttöön liittyvät alussa esitellyt inhimillisen pääoman sekä brutto- ja netto-opiskeluaikojen käsitteet. Määttä (1995) on kritisoinut tilastoihin perustuvaa käsitystä tutkintoaikojen pidentymisestä. Tilastot kuvaavat yleensä tiettynä ajanjaksona tutkinnon suorittaneiden siihen käyttämän ajan keskiarvoa, joka riippuu opiskeluun käytetyn ajan intensiteetistä, siis netto-opiskeluajasta. Määtän mukaan valmistumisaikojen mediaaneihin perustuva tilastointi ei paljasta kuinka moni on opiskellut nopeasti ja kuinka moni hitaasti. (Määttä 1995, 2).

Yliopisto-opiskelijoiden opintojen pitkittymiseen liittyvinä tekijöinä on pidetty esimerkiksi opiskelijoiden runsasta työssäkäyntiä, tutkintoihin käytettyjen opintoviikkomäärien paisumista sekä valmistumisen tahallista siirtämistä opintotuen saamiseksi tai opintolainan maksamisen lykkäämiseksi. Määtän (1995) mukaan opintotuen vaikutus on näkynyt tutkinnon suorittamisena usein jopa vuoden päästä tutkielman valmistumisesta. Toisaalta opiskelijat ovat voineet täydentää opintojaan vielä tutkielman tekemisen jälkeenkin. Valtaosa tutkinnoista on minimivaatimuksia laajempia. Laajat opinnot mahdollistavat monipuoliset työelämävalmiudet. Vastavalmistuneiden usein pitkä työkokemus on puolestaan edellytys näiden valmiuksien hyväksikäyttämiselle työelämässä. Työn ja opiskelun yhteistuloksena syntyvät työmarkkinavalmiudet voivat Määtän mukaan olla osasyy akateemisten muita parempaan työllistymiseen ja parempiin ansiotuloihin. (Määttä 1995, 2-16).

Kyselyn aineistosta tutkittiin, miten eri vaiheessa opintojaan olevat ja eri tavalla opintojensa tulevan keston arvioivat opiskelijat eroavat toisistaan ajankäytön ja opintojen päätoimisuuden suhteen. Vertailua tehtiin sektoreiden sisällä, sillä opintojen keston suhteen kahden sektorin vertailu on vaikeaa.

Yliopisto-opiskelijat jaettiin viiteen ryhmään sen perusteella, kuinka kauan heidän nykyiset korkeakouluopintonsa ovat kestäneet ja kuinka kauan he vielä arvioivat niiden kestävän. (Kyselylomakkeen kysymykset 3.2 ja 3.3) Luokittelusta poistettiin ne opiskelijat, jotka ovat ilmoittaneet läsnäolovuotensa suuremmaksi kuin arvioidun opintojen keston (N=155). Tällä tavoin saatiin seuraavat ryhmät:

Ryhmä I. "Opinnot pitkittyneet". Yli 6 vuotta opiskelleet (6.1 vuotta tai enemmän) N=114, 11 % kaikista.

Ryhmä II. "Opinnot pitkittymässä". 4-6 vuotta opiskelleet, jotka uskovat opintojensa kestävän pitkään (6.1 vuotta tai enemmän) N=65, 6 % kaikista.

Ryhmä III. "Määräajassa valmistuvat" 4-6 vuotta opiskelleet, jotka uskovat valmistuvansa viimeistään 6 vuodessa (4.1-6.0 vuodessa) N=122, 12 % kaikista.

Ryhmä IV. "Aktiivisesti opiskelevat" 0-4 vuotta opiskelleet, jotka uskovat valmistuvansa viimeistään 6 vuodessa. (1-6 vuodessa) N=657, 64 % kaikista.

Ryhmä V. "Hitaasti opiskelevat" 0-4 vuotta opiskelleet, jotka uskovat valmistuvansa yli 6 vuodessa (6.1 tai enemmän)N=63, 6 % kaikista.

Ryhmien nimet ovat kuvailevia, eivätkä kerro koko totuutta: eri ryhmiin mahtuu hyvinkin erilaisia opiskelijoita. Lisäksi tällä tavoin jaoteltuna ryhmät kertovat vain tämän aineiston opiskelijoista: kyselyihin vastaavat yleensä paremmin ne opiskelijat, jotka opiskelevat aktiivisesti. Näin etenkin niiden opiskelijoiden osuus, joiden opinnot ovat pitkittymässä tai pitkittyneet on todellisuutta pienempi. Ryhmän aktiivisesti opiskelevat osuus puolestaan on korostuneen suuri.

Näiden viiden ryhmän välillä on tilastollisesti merkitseviä eroja useilla vertailluilla alueilla. Tärkein vertailtu alue on opiskelijoiden ajankäyttö: se kuvaa parhaiten ryhmien välisiä eroja ja on vertailukelpoinen myös ammattikorkeakouluopiskelijoiden erilaisten ryhmien ajankäyttöön. Ryhmiä vertailtiin myös iän, perheellisyyden ja taloudellisen tilanteen suhteen. Näitä alueita kuvataan ainoastaan lyhyesti suhteessa ajankäyttöön, koska niitä käsitellään myös ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden välisissä vertailuissa.

Yliopisto-opiskelijoiden ryhmät eroavat toisistaan ajankäytön suhteen tilastollisesti merkitsevästi opetukseen osallistumisen, henkilökohtaisen opiskelun ja ansiotyössä käynnin suhteen. Ainoastaan vapaa-ajan suhteen erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä.

Taulukko 30. Yliopisto-opiskelijoiden ajankäyttö (t/vko, mediaani) opintojen keston ryhmittelyn mukaisesti. N=1.021.

Eniten aikaa ansiotyöhön käyttivät ryhmän I "Opinnot pitkittyneet" opiskelijat. Tämän ryhmän opiskelijat ovat muita ryhmiä useammin perheellisiä: he ovat naimisissa ja heillä on lapsia muita useammin. He ovat myös muiden ryhmien opiskelijoita vanhempia. Tämän ryhmän opiskelijoissa on päätoimisia opiskelijoita huomattavasti muita ryhmiä vähemmän. Opiskelu on muun elämän, työn ja perheen ohella tapahtuvaa. Myös ryhmän II "Opinnot pitkittymässä" opiskelijat käyttivät ansiotyöhön paljon aikaa, samoin ryhmän III "Määräajassa valmistuvat" opiskelijat. Erot näiden ryhmien välillä paljastuvat, kun tarkastellaan opiskeluun käytettyä aikaa.

Vähiten aikaa opiskeluun käyttivät ryhmään I "Opinnot pitkittyneet" kuuluvat, mediaani oli yhteensä 10 tuntia viikossa. Seuraavaksi vähiten opiskeluun käyttivät ryhmään II "Opinnot pitkittymässä" kuuluvat opiskelijat. Ryhmään III "Määräajassa valmistuvat" kuuluvat opiskelijat käyttivät näitä ryhmiä enemmän aikaa opiskeluun, vaikka myös ansiotyöhön käytetty aika oli melko suuri. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että tähän ryhmään kuuluvien opinnot ovat loppusuoralla ja opiskelu on itsenäistä, esimerkiksi opinnäytteen tekemistä. (Osa-aikainen) ansiotyö on kuitenkin jo mahdollista.

Eniten aikaa opiskeluun käyttivät ryhmään IV ja V kuuluvat, jotka ovat opiskelunsa alkupäässä olevia opiskelijoita, iältään keskimäärin muita nuorempia opiskelijoita. Ryhmän V "Hitaasti opiskelevat" opiskelijat, jotka arvioivat opintojensa kestävän pitkään, arvioivat käyttävänsä enemmän aikaa ansiotyöhön ja vähemmän aikaa opiskeluun kuin ryhmään IV "Aktiivisesti opiskelevat" kuuluvat. Ovatko nämä "Hitaasti opiskelevat" niitä, joiden elämä tulevaisuudessakin lomittuu opiskelun ja ansiotyön välillä tasapainoiluun? Heillä oli myös eniten vapaa-aikaa, joten esimerkiksi harrastukset saattavat olla heillä keskeisellä sijalla elämässä. Ajankäyttöön liittyvät erot eri ryhmien välillä näkyvät selvästi myös opintojen päätoimisuudessa.

Taulukko 31. Yliopisto-opiskelijoiden opintojen päätoimisuus ja opintojen kesto. N=1.021.

Opintojen keston ja arvioidun valmistumisajan perusteella ryhmiin jaetut opiskelijat eroavat toisistaan merkitsevästi ajankäytön suhteen. Voidaan havaita, että jo opintojen alkuvaiheessa erottuu niitä opiskelijoita, joilla opiskelu, ansiotyö ja/tai harrastukset ja vapaa-aika vievät ison lohkon käytetystä ajasta. Suuri osa opintojensa alkuvaiheessa olevista opiskelijoista opiskelee aktiivisesti ja opiskelu vie käytettävissä olevasta ajasta suuren osan. Opintonsa keskivaiheessa tai loppupuolella olevat opiskelijat puolestaan jakautuvat niihin, jotka ovat valmistumassa nopeasti ja niihin, joiden opinnot ovat pitkittymässä. Opintojen pitkittyminen näyttää liittyvän ansiotyöhön. Eri asia sitten onkin, kuinka hyödyllistä opintojen kannalta näiden ihmisten ansiotyössä käynti on. Jos työskentely tapahtuu omalla alalla, opintojen pitkittymisellä ei välttämättä ole opiskelijalle negatiivista merkitystä. Jos ansiotyössä käynti liittyy esimerkiksi taloudellisen tilanteen vaikeuteen, tilanne on erilainen. Elämäntilanteet ovat yksilöllisiä. Ne, joiden opinnot ovat jo pitkittyneet näyttävät siirtyneen suurimmaksi osaksi työelämään ja ovat usein perheellisiä. Saavatko he yliopisto-opintonsa päätökseen on kysymys, joka koskee paitsi opiskelijaa itseään, myös monia muita tahoja.

Ammattikorkeakouluopiskelijat jaettiin opintojen keston perusteella ainoastaan kahteen ryhmään. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden opintojen kesto on rajattu eri tavoin kuin yliopisto-opiskelijoiden, eikä opiskelijoissa siksi ole paljonkaan niitä, jotka arvioivat opintojensa kestävän yli neljä vuotta. Yli neljä vuotta opintojensa kestoksi arvioivia oli 15 prosenttia ammattikorkeakouluopiskelijoista.

Ryhmään II "Yli neljä vuotta opiskelevat" kuuluvat käyttivät keskimäärin hieman vähemmän aikaa itsenäiseen opiskeluun kuin ryhmään I "Alle neljä vuotta opiskelevat" kuuluvat. Muuten suuria eroja ei löytynyt. Erot eivät olleet suuria myöskään opiskelun päätoimisuuden suhteen. Ammattikorkeakouluopiskelijat ovat opintojen keston ja (arvoidun) opintojen suorittamisajan suhteen huomattavan homogeeninen ryhmä verrattuna yliopisto-opiskelijoihin. Tämä kertoo näiden kahden korkeakoulusektorin selvästä erilaisuudesta. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden opinnot kestävät tietyn ajan, jonka puitteissa opiskelut ovat yleensä päätoimisia. Erot sektorin sisällä opintojen päätoimisuuden sekä ansiotyöhön ja opiskeluun käytetyn ajan suhteen eivät riipu siitä, kauanko opinnot ovat kestäneet. Erot liittyvät sektorin sillä muihin asioihin, kuten opiskelijan perheellisyyteen.

Taulukko 32. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden opintojen päätoimisuus ja opintojen kesto. N=894.

Yliopistosektorin opiskelijat ovat puolestaan opintojen keston ja arvoidun opintojen suorittamisajan perusteella huomattavan heterogeeninen ryhmä. Erot ajankäytössä, työssäkäynnissä ja opintojen päätoimisuudessa liittyvät ammattikorkeakouluopiskelijoiden tavoin esimerkiksi perheellisyyteen ja opiskelijan ikään. Yliopisto-opiskelijoiden opinnot ovat laajemmat kuin ammattikorkeakoulu-opiskelijoiden, mikä luonnollisesti näkyy pidemmässä opintojen kestossa. Se, että yliopisto-opinnot mahdollistavat opiskelun, työn ja muun elämän lomittamisen toisiinsa, näkyy siinä, että sektorin sisältä löytyy ajankäytöltään ja opiskelun päätoimisuudeltaan hyvinkin erilaisia ryhmiä. Yliopisto-opinnot siis tarjoavat mahdollisuuden yksilöllisempään opiskelun ja muun elämän yhteen sovittamiseen. Tämä asia tarjoaa sekä opiskelun että työelämän kannalta sekä vaaroja että mahdollisuuksia.

Opiskelijoiden ajankäyttöä ja opiskelun päätoimisuutta tarkasteltiin opiskelijoiden iän ja perheellisyyden suhteen. Yliopisto-opiskelijoissa oli vanhemmissa ikäryhmissä eniten niitä, jotka eivät osallistuneet opetukseen lainkaan viikoittain tai jotka osallistuivat opetukseen korkeintaan kymmenen tuntia viikossa. Nuoremmat yliopisto-opiskelijat puolestaan osallistuivat opetukseen suurempia tuntimääriä viikoittain. Erot olivat tilastollisesi merkitseviä eri ikäryhmien välillä. Ammattikorkeakouluopiskelijoilla tilanne oli samantapainen. Ammattikorkeakouluopiskelijoissa kuitenkin oli suurempi osuus vanhempiin ikäryhmiin kuuluvia vielä kaksikymmentä tuntia viikoittain opetukseen osallistuvissa. Tätä enemmän viikoittain opetukseen osallistuvissa oli enemmän nuorempiin ikäryhmiin kuuluvia opiskelijoita. Myös ammattikorkeakoulusektorin sisällä erot olivat tilastollisesti merkitseviä. Verrattaessa eri sektoreiden opiskelijoita, osallistuivat ammattikorkeakouluopiskelijat kaikissa ikäryhmissä yliopisto-opiskelijoita suurempia tuntimääriä opetukseen. Varsinkin vanhempiin ikäryhmiin kuuluvien kohdalla erot sektoreiden välillä olivat suuria. Yliopisto-opiskelijoista 25-vuotiaissa ja vanhemmissa yli kolmannes ei osallistunut lainkaan opetukseen viikoittain, kun ammattikorkeakouluopiskelijoissa vastaava osuus oli alle 10 prosenttia.

Kuvio 9. Osallistuminen opetukseen ikäryhmittäin. N=2.154.

Itsenäisen opiskelun suhteen erot eivät olleet kovin suuria sektoreiden sisällä. Molemmilla sektoreilla oli kuitenkin vanhemmissa ikäryhmissä hieman enemmän niitä, jotka eivät käyttäneet lainkaan aikaa itsenäiseen opiskeluun viikoittain. Yliopisto-opiskelijat käyttävät kaikissa ikäryhmissä ammattikorkeakouluopiskelijoita suurempia tuntimääriä itsenäiseen opiskeluun.

Kuvio 10. Itsenäinen opiskelu ikäryhmittäin. N=2.154.

Ansiotyössä käynnin suhteen löytyi molempien sektoreiden sisällä tilastollisesti merkitseviä eroja vertailtaessa eri ikäryhmiä. Mitä nuoremmasta opiskelijasta on kyse, sitä harvemmin hän käy ansiotyössä viikoittain. Nuoremmissa opiskelijoissa on myös vanhempia opiskelijoita enemmän niitä, jotka käyvät ansiotyössä korkeintaan kymmenen tuntia viikossa. Molemmilla sektoreilla alle kymmenen tuntia viikossa työskentelevien, korkeintaan 24-vuotiaiden osuus on kuitenkin vain noin kuudesosa ikäryhmän opiskelijoista. Osa-aikainenkaan työssäkäynti ei nuorimmilla opiskelijoilla ole kovin suosittua. Mitä vanhempaan ikäryhmään opiskelija kuuluu, sitä useammin hän on kokoaikaisesti työssä (yli 30 tuntia viikossa). Noin puolet molempien sektoreiden 30-vuotiaista ja vanhemmista opiskelijoista työskentelee kokoaikaisesti, 25-29 –vuotiaista noin neljännes. Tätä nuoremmissa ikäryhmissä kokoaikainen työssäkäynti on harvinaista.

Kuvio 11. Ansiotyössä käynti ikäryhmittäin. N=2.154.

Erot eri ikäisten opiskelijoiden välillä näkyivät myös opintojen päätoimisuudessa. Mitä vanhemmista opiskelijoista on kyse, sitä vähemmän heissä on päätoimisia opiskelijoita molemmilla sektoreilla. Ammattikorkeakouluopiskelijoissa on vanhemmissakin ikäryhmissä enemmän päätoimisia opiskelijoita kuin yliopisto-opiskelijoissa.

Kuvio 12. Opiskelun päätoimisuus ikäryhmittäin. N=2.145.

Opiskelijan ikä on suhteessa opiskelijan siviilisäätyyn, perheellisyyteen ja asumismuotoon. Vanhemmissa opiskelijoissa on enemmän perheellisiä opiskelijoita, jotka asuvat omistusasunnossa ja nuoremmissa opiskelijoissa perheettömiä, vuokralla tai kotona asuvia opiskelijoita. Opiskelijan perheellisyys vaikuttaa opiskeluun ja ansiotyössä käyntiin eri tavoin. Jos lapset ovat pieniä, niin lasten hoitoon käytetty aika on pois sekä opiskelusta että työssäkäynnistä. Toisaalta perheessä toinen osapuoli voi käydä ansiotyössä kokopäiväisesti, jolloin aika on pois opiskeluun käytettävästä ajasta.

Molemmilla sektoreilla naimisissa olevat sekä yksinhuoltajat osallistuivat opetukseen naimattomia tai avoliitossa olevia opiskelijoita harvemmin ja pienempiä tuntimääriä viikoittain. Yliopisto-opiskelijoilla tilanne korostui ammattikorkeakouluopiskelijoita voimakkaammin. Molemmilla sektoreilla avoliitossa olevat ja naimattomat opiskelijat osallistuivat opetukseen suurempia tuntimääriä viikoittain. Itsenäisen opiskelun suhteen erot eivät ole kovin suuria eri siviilisäätyyn kuuluvien opiskelijoiden välillä.

Perheellisyyden vaikutusta opiskeluun tarkasteltiin lisäksi sektoreita erottelematta. Näin saadaan selvempi kuva perheellisyyden vaikutuksesta ajankäyttöön sektoreista riippumatta ja tarkastellut ryhmät eivät hajoa liian pieniksi opiskelijamääriltään. Tuloksia tarkasteltaessa voidaan huomata, että ajankäyttöön opiskelun ja työn suhteen liittyy paitsi se, onko opiskelijalla lapsia, myös se, onko opiskelija naimisissa vai ei. Naimissa olevat opiskelijat ovat avoliitossa olevia ja naimattomia vanhempia ja yleisempi työssäkäynti liittyy tähän. Naimisissa olevat opiskelijat ovat ehkä suunnittelemassa lasten hankkimista ja tilanne on vakiintuneempi kuin avoliitossa olevilla. Erot opiskeluun ja työhön käytetyn ajan suhteen näkyvät myös opiskelun päätoimisuudessa. Naimattomat ja avoliitossa olevat, lapsettomat opiskelijat opiskelivat useimmin päätoimisesti. Naimisissa olevat opiskelijat, joilla on lapsia ja yksinhuoltajat opiskelivat muita harvemmin päätoimisesti. Avoliitossa olevat opiskelijat, joilla on lapsia ja naimisissa olevat, lapsettomat opiskelijat opiskelivat päätoimisesti yhtä usein. (Liitetaulukot 9-11).

Nämä erot eri ryhmien välillä liittyvät siihen, kuinka opiskelijat kokevat taloudellisen tilanteensa, mitä he aikovat tehdä huonossa taloudellisessa tilanteessa ja kuinka helppoa opiskelun ja työn yhteen sovittaminen heille on. Kuten aikaisemmissa luvuissa todettiin, paras taloudellinen tilanne oli niillä opiskelijoilla, jotka olivat naimisissa ja lapsettomia, huonoin taloudellinen tilanne oli yksinhuoltajilla. Lapsettomat opiskelijat valitsisivat useammin työssäkäynnin huonossa taloudellisessa tilanteessa, lapselliset opiskelijat lapsettomia useammin yrittäisivät valmistu nopeasti. Opiskelijat, joilla on lapsia, kokivat myös lapsettomia useammin opiskelun ja työn yhteen sovittamisen vaikeaksi.

Erot erilaisten opiskelijoiden välillä ajankäytössä osoittavat opiskelijajoukon heterogeenisyyttä. Samalla ne osoittavat sitä, että brutto- ja netto-opiskeluajat liittyvät tähän opiskelijoiden heterogeenisyyteen: opiskelutahti ja erilaisten asioiden painottuminen näyttäytyvät erilaisten opiskelijoiden elämässä eri tavoin. Kuntun (1997) mukaan elämänrakenne muodostuu asteittain iän myötä. Elämänrakenteessa on kyse siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä elämässä, mihin ihminen kohdistaa aikaansa ja energiaansa. Joillekin vaiheille on ominaista rakenteen muodostamisen aika, toisille taas rakenteen muutoksen, siirtymän aika. Siirtymävaihe päättää entisen elämänrakenteen ja luo mahdollisuuksia seuraavalle vaiheelle. Kuntun mukaan "Yhteiskunnallisesti henkilö pääsee täysivaltaisen aikuisen asemaan vasta kun hän on käynyt koulunsa loppuun, löytänyt itselleen työpaikan ja osoittanut pystyvänsä elättämään itsensä ja mahdolliset lapsensa. Nuorten yhteiskunnallinen tehtävä on itsensä kehittäminen ja tulevaisuudessa tarvittavien valmiuksien hankkiminen. Tämä irrallisuus tuotantoelämästä sijoittaa heidät yhteiskunnassa tietynlaiseen marginaalistatukseen." (Kunttu 1997, 57).

Kuntun esittämä näkökulma opiskelijan yhteiskunnallisesta marginaalistatuksesta pitää paikkansa monen opiskelijan kohdalla, kun tarkastellaan opiskelijan elämää ajankäytön, taloudellisen tilanteen ja perhetilanteen suhteen. Näkemystä voidaan myös kritisoida, sillä yhtä paljon on opiskelijoita, joiden elämään se ei ainakaan täysin sovi. Esimerkiksi opiskelijoiden työssäkäyntiin liittyvät seikat osoittavat, että suuri osa opiskelijoista tavallaan pyrkii pois Kuntun esittämästä rakenteellisesta nuoruudesta. Kyse on ympäristöstä riippuvaisuuden vähentämisestä ja itsenäisen elämän luomisesta. Tämä liittyy myös aiemmin esitettyyn näkemykseen inhimillisen pääoman investoinneista. Korkeakoulussa opiskelijana vietettyä aikaa ei voi pitää marginaalisena vedoten siihen, että se liittyy itsensä kehittämiseen ja tulevaisuudessa tarvittavien valmiuksien hankkimiseen. Nyky-yhteiskunnassa elinikäinen oppiminen on itsestäänselvyys, joten opiskelijan status liittyy paljon suuremman ihmisjoukon elämään tavalla tai toisella, kuin mikä tosiasiallinen korkeakoulussa tai muussa oppilaitoksessa kirjoilla olevien ihmisten määrä on.

Erasmus-ohjelman myötä lisääntynyt opiskelijoiden liikkuvuus on tehnyt vaihto-opiskelusta normaaliksi koetun ja jopa toivottavan osan opiskeluprosessia. Taustalla on ohjelman myötä voimakkaasti laajentunut vaihtotoiminta. (Teichler & Maiworm 1997, 186). Kansainvälisen opiskelun muuttumista poikkeuksellisesta normaaliksi kuvastavat myös tavoitteet vaihdon määrällisestä lisäämisestä.

Taajamo (1999) näkee ulkomailla opiskelun henkilökohtaisena kulttuurisena kehitystehtävänä. Opiskelijat kohtaavat vieraan kulttuurin ja uudenlaisen kontekstin. Tämä merkitsee sopeutumista psyykkiseen rasittavuuteen, opiskelussa reflektiivisyyden vaatimukseen, vieraan kielen haasteeseen, erilaisiin motivaatiotekijöihin ja oman identiteetin rakentamiseen. Kysymys on empowerment-prosessista: opiskelijan valta lisääntyy, kun hän ottanut riskin lähteä ulkomaille opiskelemaan ja kääntänyt tämän riskin mahdollisuudeksi kasvattaa omia voimavarojaan ottamalla vastuuta omasta opiskelustaan ja pärjäämisestään. Kulttuurisen kehitystehtävän näkökulmasta ulkomailla opiskelu edustaa opiskelijoille henkistä liikkuvuutta ja tietoista maailmankuvan avartamista. Yksinkertaiset mallit ja maailmanselitykset eivät enää toimi yhteiskunnassa. Sosialisaatio ei ole enää ainutkertainen tapahtuma, vaan se jatkuu koko elämän ajan. Tähän liittyy Giddensin (1991, 1994) "toisten mahdollisuuksien politiikka" –käsite. Jokaisessa vaiheessa on uusia mahdollisuuksia sen sijaan, että tällaiset mahdollisuudet liitetään normatiivisesti vain tiettyihin elämänvaiheisiin. Ulkomailla opiskelu on henkilökohtainen valinta, joka vaikuttaa omaan opiskeluun ja elämänhallinnan edellytyksiin. (Taajamo 1999, 82-83).

Taajamon tutkimuksessa opiskelijoiden hakemukset vaihto-opiskelupaikkaan ja toisaalta haastatteluissa ilmi tulleet syyt haluun lähteä ulkomaille kertoivat eri asioita. Hakemuksiin kirjatut syyt korostivat opiskelun määrätietoista suunnittelua, haastatteluvastaukset enemmänkin ulkomailla oleskelun elämyksellisiä puolia ja selviytymistä. Hakemuksissa korostui opiskelijoiden itseluottamus, kehittymispyrkimykset ja myös kielitaito, jota edelleen haluttiin kehittää. Ulkomaille lähtöön ei koettu olevan suurta kynnystä, koska opiskelijoilla oli jo aikaisempaa kokemusta kansainvälisyydestä: kielikursseista, matkoista, vaihtovuodesta lukioaikana. (Taajamo 1999, 28-35).

Euro Student –kyselyyn vastanneiden opiskelijoiden ulkomailla opiskelua tarkastellaan tässä kolmen kysymyksen kautta. Ensinnäkin, millaiset valmiudet opiskelijoilla on ulkomailla opiskeluun? Toiseksi, keitä ovat ne opiskelijat, jotka haluavat ulkomaille opiskelemaan ja keitä ne, jotka eivät aio ulkomaille opiskelemaan? Kolmanneksi, ketä ovat ne opiskelijat, jotka ovat jo olleet vaihdossa?

Halu lähteä ulkomaille opiskelemaan liittyy paitsi opiskelijan elämäntilanteeseen, myös hänen aikaisempiin kokemuksiinsa ulkomailla oleskelusta ja tähän ainakin osittain liittyen kielitaitoonsa. Myös opiskelijan perhetaustalla on todettu olevan vaikutusta halukkuuteen lähteä ulkomaille. Opiskelijoiden erilaiset koulutus- ja perhetaustat näkyvät ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden välisissä eroissa.

Ammattikorkeakouluopiskelijoista 9,6 prosenttia ja yliopisto-opiskelijoista 17,3 prosenttia oli opiskellut ulkomailla. Näistä vaihto-opiskelussa korkeakoulu-opintojensa aikana jo olleista ilmoitti yhä aikovansa ulkomaille opiskelemaan 28 prosenttia (N=284). Vain kotimaassa opiskelleista ilmoitti vaihto-opiskeluun haluavansa 15 prosenttia (N=1841). Vaihto-opiskelu lisää opiskelijan halua opiskella ulkomailla tulevaisuudessakin. Myös muissa tutkimuksissa on todettu, että aikaisempi, varsinkin pitkäkestoinen, oleskelu ulkomailla vaikuttaa opiskelijan halukkuuteen lähteä ulkomaille vastaisuudessakin, opiskelemaan tai muuten. (Garam 2000; Taajamo 1999).

Ammattikorkeakouluopiskelijat olivat olleet yliopisto-opiskelijoita vähemmän ulkomailla ennen nykyisiä opintojaan. Yliopisto-opiskelijoilla oli enemmän opiskeluun liittyviä kokemuksia (kielikurssi, lukioaikainen vaihto-oppilaana olo) ulkomailla kuin ammattikorkeakouluopiskelijoilla. Lukuvuonna 1998-99 vaihdossa olleista yliopisto-opiskelijoista reilu kolmannes oli ollut ulkomailla vähintään kolme kuukautta yhtämittaisesti ennen vaihto-opiskelua. Ulkomailla oli oltu tyypillisimmin lukioaikana vaihto-oppilaana, työharjoittelussa tai au-pairina. (Garam 2000, 28). Aiemman kansainvälisen kokemuksen merkityksestä kertoo, että 1990-luvun alun ERASMUS-opiskelijoista peräti 80 prosenttia oli ennen vaihto-opiskelua viettänyt yhtäjaksoisesti vähintään kuukauden ulkomailla. Keskimääräinen ulkomailla olo oli kestänyt 6,5 kuukautta. Erasmus-opiskelijoista 47 prosenttia hakeutui opiskelemaan samaan maahan, missä olivat aiemminkin oleskelleet. (Teichler & Maiworm 1997, 40). Ammattikorkeakouluopiskelijat arvioivat myös kielitaitonsa heikommaksi kuin yliopisto-opiskelijat.

Kuvio 13. Ulkomailla oleskelu ennen korkeakouluopintoja. N=2.157.

Euro Student –kyselyyn vastaajien kielitaidon ja aikaisemman ulkomailla opiskelun tarkastelu osoittaa ammattikorkeakouluopiskelijoiden lähtökohdat opiskelijavaihtoon yliopisto-opiskelijoita vaatimatto-mammiksi. Tämä saattaa liittyä opiskelijoiden perhetaustaan ja siten aikaisempiin mahdollisuuksiin opiskella ulkomailla. Myös erilaiset pohjakoulutusväylät voivat vaikuttaa tilanteeseen.

Kuvio 14. Opiskelijoiden kielitaito. N=2157.

Kuvio 15. Kansainväliseen vaihto-opiskeluun osallistuminen. N=2.154.

Ammattikorkeakouluopiskelijat osallistuvat yliopisto-opiskelijoita vähemmän kansainväliseen vaihto-opiskeluun. Kyse voi olla paitsi opiskelijoiden erilaisista perhetaustoista ja kielitaidosta, myös korkeakoulusektoreiden opiskelun järjestämiseen liittyvistä eroista. Ammattikorkeakouluopintojen kesto on määritelty tietyn pituiseksi. Mikäli ammattikorkeakouluopiskelija ei saa ulkomailla opiskelua tai harjoittelua nivottua täysin opintojensa osaksi, on hänen melko mahdotonta lähteä opintojensa aikana ulkomaille pidemmäksi aikaa. SAMOK ry esittääkin, että koulujen tulee tehdä kirjallinen ja sitova sopimus opintojen hyväksilukemisesta jo ennen ulkomaille lähtöä (SAMOK 2000).

Opintosuoritusten sijoittaminen hyödyllisesti osaksi tutkintoa on ollut vaikeaa myös yliopisto-opiskelijoille. Vaikka ulkomailla suoritettavat opinnot lasketaan hyväksi tutkintoon, voi ongelmia olla suoritettavien opintojen määrän arvioimisessa opintoviikkoina tai korvattavaksi sopivien opintojaksojen löytämisessä pakollisista vaatimuksista. Mikäli opiskelija on edennyt opinnoissaan pitkälle, voivat ulkomaiset suoritukset muodostua opintojakson ulkopuolisiksi ja tavallaan ylimääräisiksi ongelmiksi. Tämä voi olla ongelma lähinnä opintojen keston näkökulmasta. (Garam 2000, 67-70). Yliopisto-opiskelija voi kuitenkin helpommin joustaa tässä suhteessa. Opinnot saattavat hieman pitkittyä, mutta tämä ei kaada opintosuunnitelmia kokonaisuudessaan.

Takaisin alkuun

Mitä nuoremmista opiskelijoista on kyse, sitä useampi heistä suunnittelee opiskelevansa ulkomailla. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että suurin ulkomaille opiskelemaan aikova ryhmä tässä kyselyssä ovat 20-24 –vuotiaat (N=202 opiskelijaa). Nuorimman ikäryhmän ulkomaille aikovia opiskelijoita on vain 30. Garam (2000, 27) havaitsi, että 75 prosenttia vaihto-opiskelijoista oli 22-25-vuotiaita.

Aivan nuorimmat opiskelijat eivät vielä todennäköisesti tiedä, mitkä tulevat olemaan heidän mahdollisuutensa opiskella ulkomailla. Toisaalta halu ja mahdollisuudet lähteä vaihto-opiskeluun vähenevät iän myötä. Vanhemmat opiskelijat ovat usein opintojensa loppusuoralla ja myös perheellisiä tai vakituisessa parisuhteessa, mikä rajoittaa ulkomaille opiskelemaan lähtemisen mahdollisuuksia. Tämä näkyy sekä läsnäolovuosien että perheellisyyden vaikutuksella halukkuuteen lähteä ulkomaille opiskelemaan.

Taulukko 33. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ikäryhmittäin. N=1.839.

Taulukko 34. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja läsnäolovuodet korkeakoulutuksessa. N=1.839.

Naimattomat, lapsettomat opiskelijat ovat kaikkein halukkaimpia lähtemään ulkomaille. Näin oli myös Garamin (2000) selvityksessä. Lapsettomat, avo- tai avioliitossa olevat opiskelijat eivät ole juurikaan halukkaampia lähtemään ulkomaille opiskelemaan kuin opiskelijat, joilla on lapsia. Kyse ei ole pelkästään lasten aiheuttamasta esteestä, vaan parisuhteeseen liittyvistä asioista. Lapsettomat, parisuhteessa elävät pitävät kuitenkin lapsellisia useammin ulkomaille lähtemistä mahdollisena: luultavasti kysymys on siitä, onko (avo)puolisolla mahdollisuus lähteä mukaan ulkomaille vai ei.

Taulukko 35. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja perheellisyys. N=1.841.

Kuten jo aikaisemmissa luvuissa on todettu, opiskelijan perheellisyys liittyy myös opiskelijan ajankäyttöön, opiskelun päätoimisuuteen ja taloudelliseen tilanteeseen. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan ulkomaille opiskelemaan lähtemisen halukkuutta näiden muuttujien suhteen. Opiskelijat ovat esittäneet vaihtoon lähtemisen esteiksi muun muassa perhesyyt, rahapulan, työpaikan, asunnon ja sen, että valmistuminen myöhästyy. (Lehtonen 1999, 83-84). Päätoimiset opiskelijat ovat osa-aikaisia opiskelijoita huomattavasti kiinnostuneempia ulkomaille opiskelemaan lähdöstä. Jos opiskelu ei ole elämässä päällimmäisenä Suomessa, niin ei sitä haluta tai voida toteuttaa ulkomaillakaan.

Taulukko 36. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja opiskelun päätoimisuus. N=1.839.

Opiskelun päätoimisuus liittyy opiskelijan ajankäyttöön. Mitä suurempia tuntimääriä viikoittaiseen opiskeluun opiskelija käyttää, sitä todennäköisemmin hän haluaa ulkomaille opiskelemaan. (Ks. liitetaulukko 9.) Tämä osoittaa sitä, että vaihto-opiskeluun mennään, kun opinnot ovat vielä täydessä käynnissä. Ahkera opiskelu voi liittyä myös siihen, että opintoja halutaan suorittaa pois alta ennen ulkomaille lähtöä (Garam 2000, 37-38). Opiskelijat, joilla vauhdikas opiskelu liittyy haluun valmistua nopeasti eivät ole niin innokkaita lähtemään ulkomaille kuin muut. Toisaalta ne, jotka yrittävät valmistua mahdollisimman nopeasti, mikäli taloudellinen tilanne on huono, eivät ehkä voi lähteä ulkomaille opiskelemaan juuri huonon taloudellisen tilanteen vuoksi. Huonossa taloudellisessa tilanteessa töihin menevät opiskelijat ovat halukkaampia lähtemään ulkomaille kuin ne, jotka aikovat valmistua nopeasti. (Liitetaulukko 13).

Ulkomaille haluavat ja vaihtoon on mahdollista mennä opiskelijoilla, jotka käyvät vain osa-aikaisesti ansiotyössä. Yli 20 tuntia ja yli 30 tuntia viikoittain työskentelevistä ulkomaille opiskelemaan aikovien osuus on pienempi kuin niistä, jotka työskentelevät pienempiä tuntimääriä tai eivät lainkaan. Toisaalta kokoaikainen työssäkäynti oli yleisempää perheellisillä, vanhemmilla opiskelijoilla, joten elämäntilanne kokonaisuudessaan vaikuttaa halukkuuteen lähteä ulkomaille. Tätä tukee se, että taloudellisella tilanteella itsessään ei ollut vaikutusta halukkuuteen lähteä ulkomaille opiskelemaan. Merkittävämpi ansiotyössä käyntiin liittyvä ulkomailla opiskelua estävä tekijä on opiskelun ja työn yhteen sovittamisen vaikeus. Ne, joilla opiskelun ja työn yhteen sovittaminen toimii hyvin, ovat halukkaampia lähtemään ulkomaille. (Liitetaulukot 14 –16).

Ratkaisu siitä, lähteäkö ulkomaille opiskelemaan riippuu opiskelijan koko elämäntilanteesta. Kun on (pieniä) lapsia, aika kuluu ansiotyöhön ja/tai rahatilanne on tiukka, on luonnollisesti melko mahdotonta ajatellakaan lähtevänsä useiksi kuukausiksi ulkomaille opiskelemaan. Toisaalta monet niistäkin opiskelijoista, joilla ei ole perhettä ja joiden taloudellinen tilanne mahdollistaisi ulkomailla opiskelun, päättävät olla lähtemättä ulkomaille. Aina ei riitä rohkeus, epäillään kielitaidon riittävyyttä ja niin edelleen. Jotkut epäilevät ulkomailla opiskelun hyödyllisyyttä tai haluavat valmistua nopeasti. (Lehtonen 1999, 82). Ratkaisut ovat aina henkilökohtaisia, eikä kaikkia opiskelijoita yksinkertaisesti kiinnosta ulkomailla opiskelu.

Vaihto-opiskelun on todettu pitkittävän opintoja. Opintoja ei saada sisällytettyä tutkintoon kovin hyvin. Osasyy tähän on se, että kohdeyliopiston kurssitarjonnasta ei useinkaan ole tarpeeksi tietoa, jotta opintoja voisi suunnitella etukäteen. Vaihto-opiskelijat tyytyvät vähäisempiinkin opintosuorituksiin ulkomailla, tärkeämpää on kokemusten ja kielitaidon hankkiminen. Toisaalta vaihto-opiskelussa olleet kokivat opiskelumotivaationsa lisääntyneen ja opiskelunsa tulleen määrätietoisemmaksi. (Garam 2000, 91-93).

Opiskelijavaihdon hyödyllisyyttä korostettaessa puhutaan usein sen antamista työelämävalmiuksista. Vaihto-opiskelussa olleet opiskelijat kokevat saaneensa vaihto-opiskelusta hyviä eväitä työelämään. Paitsi kielitaitoa, saadaan myös sosiaalisia valmiuksia ja selviytymistaitoa. Näitä myös alun perin lähdetään hakemaan. Pätevöityminen työelämään ja opintojen tasoon liittyvät syyt eivät ole niin tärkeitä vaihtoon lähtemisen syitä. (Garam 2000, 32-34). Vaihto-opiskelun hyödyt työelämää varten ovat hankalasti mitattavissa. Erilaisissa tehtävissä tarvitaan erilaisia taitoja samankin työelämäsektorin sisällä. Kokemukset elämisestä ja toimimisesta vieraassa kulttuurissa, kielitaito ja sosiaaliset taidot ovat oletettavasti kysyttyjä työmarkkinoilla.

Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoita vertailtiin vaihto-opiskeluun osallistumisen suhteen. Kyselyyn vastanneista yliopisto-opiskelijoista oli vaihto-opiskelussa ollut 17 %, ammattikorkeakouluopiskelijoista 10 %. Ammattikorkeakouluopiskelijat ovat tässä kyselyssä osallistuneet opiskelijavaihtoon Lehtosen (1999) selvityksen opiskelijoita vähemmän.

Sukupuolierot näkyvät vaihto-opiskeluun osallistumisessa: naiset olivat olleet vaihto-opiskelijoina miehiä useammin molemmilla korkeakoulusektoreilla. Tämä on todettu myös aikaisemmissa tutkimuksissa. (Esim. Garam 2000; Lehtonen 1999).

Taulukko 37. Vaihto-opiskeluun osallistuminen sukupuolittain. Vaihdossa olleet: N=298, Ei vaihdossa olleet: N=1.859.

Perheellisyyden vaikutusta vaihto-opiskeluun osallistuneiden suhteen ei voida tämän kyselyn avulla tarkastella. Perheellisyys kuvaa opiskelijan kyselyn aikaista tilannetta ja vaihto-opiskeluun osallistuminen on jo tapahtunut asia, jonka jälkeen perhetilanne on voinut muuttua. Siviilisäädyn ja lasten suhteen ei löytynytkään eroja vaihto-opiskeluun osallistuneiden ja ei osallistuneiden välillä. (Siviilisäädyn ja lasten vaikutusta ulkomaille opiskelemaan lähtemiseen tarkasteltiin kuitenkin niiden opiskelijoiden osalta, jotka eivät ole vielä olleet opiskelijavaihdossa.)

Ammattikorkeakouluopiskelijat menevät vaihto-opiskeluun keskimäärin nuorempina kuin yliopisto-opiskelijat, mikä selittyy ammattikorkeakouluopiskelijoiden keskimääräistä nuoremmalla iällä ja opintojen lyhyemmällä kestolla. Tämä näkyy myös siinä, missä vaiheessa opintoja ulkomaille mennään. Ammattikorkeakouluopiskelijat olivat opiskelleet ulkomailla yleisimmin opintojen keskivaiheessa tai loppupuolella, yliopisto-opiskelijat opintojen keskivaiheessa tai alkupuolella. Garamin (2000) selvityksessä yliopisto-opiskelijat lähtivät ulkomaille opintojen keski- tai loppuvaiheessa, yleisimmin neljäntenä tai kolmantena opiskeluvuotena. Ero tämän kyselyn opiskelijoiden ja Garamin selvityksen opiskelijoiden vaihtoon lähtemisen ajoituksella selittyy sillä, että kyselyt on suunnattu erilaisille otoksille. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden (yli kolme kuukautta kestävät) vaihdot kestävät keskimäärin vähemmän, 4,6 kuukautta, kuin yliopisto-opiskelijoiden vaihdot, 6,1 kuukautta. (KOTA 1999; AMKOTA 1999).

Taulukko 38. Vaihto-opiskelussa olleet ikäryhmittäin. N=297.

Molemmilla sektoreilla oli eniten niitä, jotka eivät olleet opiskelleet ulkomailla minkään vaihto-opiskeluohjelman kautta, eli niin sanottuja "free movereita". Suosituin vaihto-opiskeluohjelma oli molemmilla sektoreilla Erasmus, mutta muihin, nimeämättömiin vaihto-opiskeluohjelmiin oli osallistunut lähes yhtä moni opiskelija. Näihin nimeämättömiin ohjelmiin kuuluvat myös yliopistojen omat kahdenväliset järjestelyt, mikä Garamin (2000) selvityksessä oli toiseksi suosituin (16 %) järjestely vaihtoon lähdettäessä.

Suosittu Erasmus -ohjelma ja yleensäkin liittyminen Euroopan Unionin koulutusohjelmiin on merkinnyt opiskelijavaihdon vakiintumista, leviämistä kaikille koulutusaloille ja vaihto-opiskelijoiden määrän kasvua Suomessa. Määrä saattaa kuitenkin olla joskus pois laadusta. Erasmus-ohjelmaan osallistuneet opiskelijat saivat opintosuorituksia muita vähemmän ja kokivat ulkomaan opinnot muita helpommaksi. Vaihto-ohjelman suuri volyymi ja järjestelyjen vaivattomuus ovat Erasmus-vaihdon hyviä puolia, mutta ilmeisesti kansainvälistä opetusta ei laitoksissa välttämättä ehditä toteuttaa opiskelijamäärien edellyttämässä tahdissa. (Garam 2000, 92).

Vaihto-opiskeluun osallistumista tarkasteltiin myös koulutusaloittain, tässä ainoastaan molempien sektoreiden suuret koulutusalat ovat tarkastelun kohteena. Yliopistojen koulutusaloista humanistisen koulutusalan opiskelijat olivat useimmin osallistuneet vaihtoon, seuraavaksi eniten kauppatieteiden opiskelijat. Harvimmin vaihtoon olivat osallistuneet teknillistieteellisen alan opiskelijat. Kyselyn humanistit ovat osallistuneet vaihto-opiskeluun huomattavasti KOTA -tietokannan (1998, 1999) humanisteja aktiivisemmin. Taidealat ja kauppatietiede sijoittuvat KOTA:n tietojen mukaan humanistisia aloja huomattavasti korkeammalle vaihtoon osallistumisen aktiivisuudessa.

Koulutusalakohtaiset erot on liitetty eroihin alojen "elitistisyydessä", koska taidealat, kaupallinen ala ja oikeustiede ovat isän koulutuksen mukaan elitistisimpiä aloja. Tässä kyselyssä nämä erot eivät näkyneet. Ammattikorkeakoulujen suurista koulutusaloista tekniikan ja liikenteen opiskelijat olivat hallinnon ja kaupan sekä sosiaali- ja terveys alojen opiskelijoita harvemmin olleet vaihto-opiskelussa. Osuudet vastaavat AMKOTA -tietokannan (1998, 1999) osuuksia koulutusaloittain. Samansuuntaisia ovat erot tarkasteltaessa niitä opiskelijoita, jotka eivät vielä ole olleet vaihdossa.

Taulukko 39. Yliopistojen suuret koulutusalat ja vaihto-opiskelu. N=170.

Taulukko 40. Ammattikorkeakoulujen suuret koulutusalat ja vaihto-opiskelu. N=71.

Opiskelijan perhetaustan suhteen löytyi tilastollisesti merkitseviä eroja opiskelijan vaihto-opiskeluun osallistumisessa. Tässä tilannetta on tarkasteltu vanhempien koulutuksen ja ammattiaseman mukaan. Yliopisto-opiskelijoiden vanhempien koulutus ei vaikuttanut siihen, oliko opiskelija osallistunut vaihto-opiskeluun vai ei. Sen sijaan vanhempien ammattiasemalla oli vaikutusta: (maatalous)yrittäjien ja toimihenkilöiden lapset olivat useimmin osallistuneet vaihtoon, työntekijöiden lapset harvimmin. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden vanhempien koulutuksen ja vaihto-opiskeluun osallistumisen suhteen sen sijaan löytyi eroja: mitä korkeampi koulutus opiskelijan vanhemmilla, sitä useammin vaihto-opiskelussa oltiin oltu. Myös ammattikorkeakouluopiskelijoista useimmin vaihto-opiskelussa olivat olleet (maatalous)yrittäjien ja toimihenkilöiden lapset. (Liitetaulukot 17-20).

Opiskelijavaihdon on pelätty korostavan alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta: opiskelijat valikoituvat vaihtoon paremmin toimeentulevista perheistä, joissa vanhemmat ovat itsekin opiskelleet tai työskennelleet ulkomailla. (Valtioneuvoston selonteko 1990, 38; OPM 1995, 30-31). Euroopan komission toimeenpaneman kansainvälisen Erasmus -arviointitutkimuksen mukaan pelko on aiheeton: ohjelma palvelee kohtalaisen hyvin kaikista sosiaalisista taustoista tulevia opiskelijoita. (Teichler & Maiworm 1997, 39-41; Ollikainen 1999a, 5; Garam 2000, 13). Euro Student –kyselyn tulokset tukevat tätä. Erot ovat kyllä tilastollisesti merkitseviä, mutta kaikista perhetaustoista lähtöisin olevissa opiskelijoissa on sekä niitä, jotka eivät osallistu opiskelijavaihtoon, että niitä, jotka ovat kiinnostuneita ulkomailla opiskelusta. Opiskelijoiden väliset erot vaihto-opiskeluun osallistumisessa liittyvät enemmänkin opiskelijan perheellisyyteen, ikään ja työssäkäyntiin. Erilaisissa elämäntilanteissa olevilla opiskelijoilla on erilaiset mahdollisuudet ja erilailla kiinnostusta lähteä ulkomaille opiskelemaan.

Kun verrataan kahta korkeakoulusektoria toisiinsa, voidaan huomata, että ammattikorkeakouluopiskelijoiden kansainvälistyminen ei ole vielä yliopisto-opiskelijoiden tasolla – ainakaan, jos tilannetta tarkastellaan kielitaidon ja aikaisempien ulkomailla oleskelukokemusten antamien valmiuksien tai kansainväliseen opiskelijavaihtoon osallistumisen kautta. Toisaalta ammattikorkeakoulut ovat panostaneet kansainvälisyyteen esimerkiksi Degree Program –koulutusohjelmien kautta, joissa opetus tapahtuu enimmäkseen englanniksi. Lähes jokaisessa ammattikorkeakoulussa on valittavana ainakin jokin Degree Program –koulutusala. Näihin ohjelmiin kuuluu yleensä mahdollisuus harjoitteluun tai opiskeluun ulkomailla. Hieman yllättävää onkin, että näiden koulutusohjelmien tulokset eivät näy ammattikorkeakouluopiskelijoiden kielitaidossa tai kansainväliseen opiskeluun osallistumisessa. Toisaalta kyselylomakkeessa ei eritelty sitä, osallistuuko ammattikorkeakouluopiskelija suomenkieliseen vai englanninkielisen koulutusohjelmaan, joten opiskelijoita ei tässä suhteessa voitu vertailla.

Pohdittaessa kansainvälistä korkeakouluopiskelua voidaan asiaa lähestyä useasta eri näkökulmasta. Makrotasolla kyse on yhteiskunnallisten päätöksentekijöiden arvostuksista, tavoitteista ja toimenpiteistä näiden saavuttamiseksi. Hyvän esimerkin tästä muodostavat EU:n ERASMUS- ja SOCRATES-ohjelmat, missä koulutuksen kansainvälistyminen on nähty tärkeänä eurooppalaisten työmarkkinoiden luomisen kannalta. Opiskelijoiden liikkuvuus ennakoi työvoiman liikkuvuutta, vaikka ohjelmilla on myös koulutusjärjestelmän kehittymiseen liittyviä tavoitteita. Toisaalta korkeakoulujen näkökulmasta kansainvälistymisestä tuli ensin keino rahoituksen hankkimiseen. Nykyisin opiskelijavaihdossa aktiivisuudesta ei enää erikseen palkita, mutta kansainvälisen toiminnan laajuuden ymmärretään usein kuvastavan korkeakoulutuksen korkeaa laatua. Kolmas näkökulma on työmarkkinoiden, mikä on toistaiseksi ollut esillä vähemmän. Siirtyminen globaaliin verkostotalouteen (Castells 1996), mikä Suomessa tapahtuu ennen kaikkea informaatioteknologiayritysten mutta myös perinteisen metsäteollisuuden kautta, edellyttää koulutetulta työvoimalta aiempaa suurempaa valmiutta siirtyä maasta toiseen. Työvoiman kilpailukyky yhteismarkkinoilla vaati erilaisia edellytyksiä kuin kotimarkkinoilla (Ollikainen 1999a, 267). Tämä edellyttää kykyä tulla toimeen vieraassa kulttuurissa. Kotimaan työmarkkinoiden näkökulmasta kansainvälinen opiskelu voi olla tapa osoittaa joustavuutta, kykyä selviytyä vieraassa kulttuurissa ja taitoa sopeutua muutoksiin. Lisäksi on muistettava yksilöiden motiivit, mitkä voivat liittyä koulutukseen, tulevaan työuraan, henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen tai melkein mihin tahansa. Yksilöiden tekemät valinnat eivät aina ole rationaalisia.

Takaisin alkuun

Suomessa opiskelijoiden elämää, etenkin asumista ja toimeentuloa, on tutkittu säännöllisesti 1950-luvun lopulta lähtien. Tutkimustyö on keskittynyt yliopisto-opiskelijoihin, mikä johtuu tutkimustoimintaa arvostaneista vahvoista opiskelijajärjestöistä ja yliopistokoulutuksen kehittämiseen liittyvistä poliittisista odotuksista. Blomster (2000) on tutkimuksessaan vetänyt aikasarjan omaisen yhteenvedon neljänkymmenen vuoden aikana tehdyistä tutkimuksista. Tuona aikana korkeakoulutus laajentui moninkertaiseksi vuonna 1966 voimaantulleen korkeakoululaitoksen kehittämislain jälkeen. Lisäksi 1960-luvun lopulla luotiin keskeiset tavat - opintotuki ja opiskelija-asunnot - ohjata valtion tukea opiskelijoille. Tavoitteena oli saada yhä useampi opiskelija aiempaa nopeammin suorittamaan ylempi kandidaatintutkinto.

Blomsterin (2000) keskeinen havainto on, että vuoden 1969 opintolainajärjestelmä ei ole vähentänyt työssäkäyntiä. Sen sijaan opintotuki on vähentänyt vanhempien osuutta opintojen rahoituksesta. Opintorahan tuominen lainan rinnalle 1972 vähensi tilapäisesti työssäkäyntiä, mutta tämän jälkeen ansiotulojen merkitys opiskeluaikaisessa toimeentulossa lisääntyi 1990-luvun alkuun asti. Samalla opintotuen käyttöaste on vähentynyt. Lukuvuonna 1972-73 opintotukeen, opintolainaan, turvautui opiskelijoista 70 prosenttia. 1980-luvulla noin puolet yliopisto-opiskelijoista sai toimeentulonsa perustan valtion opintotuesta. Toinen puoli eli pääasiassa ansiotulojen varassa.

Opetusministeriössä havaittiin 1980-luvun puolivälissä, että yliopisto-opiskelijoiden lukumäärä kasvoi merkittävästi. (Numminen 1987). Vuodesta 1980 vuoteen 1985 opiskelijoiden kokonaismäärä kasvoi 9 prosenttia samalla kun tutkintojen määrä vähentyi 11 prosenttia. Opettajien määrä kasvoi samana aikana lähes 16 prosenttia. Korkeakoulut ottivat opiskelijoita sisään lähettämättä valmistuneita ulos. Valtioneuvoston 1966 ja 1974 asettamat tavoitteet opintojen tehostamisesta eivät olleet näkyneet perustutkintojen suorittamisajoissa. (Autio 1993, 203, 252-253). Vaikka tavoitteena oli ylemmän kandidaatintutkinnon suorittaminen neljässä - viidessä vuodessa, mediaanivalmistumisajat itse asiassa pidentyivät 1970-1980-luvuilla kasvatus- ja lääketieteitä lukuun ottamatta kaikilla aloilla. (OPM 1991, 49. Hermunen 1991, 2, 9). Samalla opintojen keskeyttäminen lisääntyi. (Laukkanen 1985, 3-7). 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla opintonsa aloittaneista 20-25 prosentin arveltiin keskeyttävän opinnot kokonaan tai pysyvän kirjoilla yli 10 vuotta ilman ylemmän tai alemman kandidaatintutkinnon suorittamista. (Hermunen 1987, 1).

"Näyttää siltä, että Suomen korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa on viime aikoina yhä enemmän levinnyt käsitys, että opiskelijan kypsymisen kannalta hitaat opinnot ovat parempia kuin nopeat ja että yliopistossa kuuluukin olla kohtuullisen pitkä aika." Tämä kansliapäällikkö Nummisen (1987, 187-188) arvio osoittaa, että hallinnon ja opiskelijoiden käsitykset tarkoituksenmukaisesta opiskelemisesta poikkesivat toisistaan. On myös ilmeistä, että hallinnon ja opiskelijoiden käsitys opintojen mielekkäästä päätepisteestä poikkesivat. Pitkien opiskeluaikojen ohessa ongelmana oli opintojen keskeyttäminen, mikä viittaa siihen, että kaikille opintonsa aloittaneille tutkinnon suorittaminen ei välttämättä ollut koulutuksen lopullinen tavoite.

Työssäkäynnin ja toimeentulon lisäksi opintojen etenemisen hidasteita havaittiin tutkintojen rakenteessa, opetussuunnitelmien laajuudessa ja sisällössä sekä opetusmuodoissa ja oppimateriaaleissa. Näitä pidettiin syinä siihen, että tutkintoajat eivät olleet lyhentyneet. (OPM 1991, 37). Pääkaupunkiseudulla opiskelijoista puolet oli työssä 7-12 kuukauden ajan vuonna 1988. Työssäkäynti lisääntyi opiskeluajan pidentyessä, mutta 1-3 vuoden opiskelijoistakin neljännes työskenteli yli puolen vuoden ajan. Yli puolen vuoden ajan oli työssä myös neljännes opintotukea saaneista. (Hermunen 1991, 7-8, 11).

Numminen (1987, 10, 176-178, 184-185) tulkitsi opiskelijana olon muuttuneen nuoruusvuosien elämäntavaksi samalla kun työssäkäynnistä opintojen aikana oli tullut luonnollinen asia. "Kuuluu tyyliin – niin minusta näyttää – että opintojen ohella ollaan töissä." Tämän Numminen uskoi vaikuttavan opintojen etenemiseen enemmän kuin opintotuen ja tai opintojen järjestelyjen. Hän pelkäsi opiskeluaikojen venymisen uhkaavan koko korkeakoululaitoksen luonnetta. Tosin syitä tutkintojen venymiseen ja keskeyttämisen hän löysi yleisen asennoitumisen lisäksi opintososiaalisista seikoista, työssäkäynnistä ja opintojen järjestelyistä.

Nummisen tulkinta saa tukea tutkimuksista ja selvityksistä siltä osin, että työssäkäynti opintojen ohessa kuului suomalaiseen tapaan opiskella. Sen sijaan tulkintaan sisältyvä ajatus muutoksesta, missä työssäkäynti on tullut luonnolliseksi osaksi opiskeluprosessia on virheellinen. Yleinen opiskeluaikainen työssäkäynti oli tutkimusten perusteella määritelty keskeiseksi opintojen etenemisen esteeksi jo 1960-luvun lopulla. Siihen oli vastattu opintotukijärjestelmällä, minkä tavoitteeksi oli asetettu työssäkäynnin vähentäminen opintojen tehostamiseksi, mutta tavoitetta ei oltu saavutettu. Tavoitteen toistaminen 1980-luvun lopulla osoitti, että tehostamispyrkimykset olivat tältä osin epäonnistuneet.

Opiskeluaikojen pidentyminen, opiskeluaikaisen työssäkäynnin pysyminen yleisenä ja opintotuen käyttöaste kertovat, että valtiollinen opintotukijärjestelmä tai 1970-luvulla tehty tutkinnon uudistaminen eivät ohjanneet opiskelijoiden käyttäytymistä haluttuun suuntaan. 1980-luvun lopun tilanteesta tehdyt analyysit nostivat esiin samat ongelmat, mitkä oli havaittu jo 1960-luvulla. Keskeinen ero oli, että yliopistojen opiskelijamäärät olivat kolminkertaistuneet, joten ongelman mittakaava oli aiempaa suurempi. Opintojen kehittämistä koskevien yliopistojen pyrkimysten ohessa valtakunnallinen ratkaisu oli opintotuen uudistaminen, mikä jälleen yhdistettiin haluun tehostaa koulutusta. Tosin keskeinen paine opintotuen uudistamiseen tuli opintolainoituksen rasitteena kokeneilta pankeilta.

Opintotuen uudistaminen syksystä 1992 lähtien tai 1990-luvun opetuksen kehitystoimet ja tutkintorakenteen muutokset eivät oleellisesti ole muuttanut opiskelun ja ansiotyön suhdetta. Opiskelijoiden työssäkäynti säilyi suhteellisen runsaana 1990-luvun alun lamavuosina ja lisääntyi vuosikymmenen lopulla nousukauden myötä. Tämä havaittiin myös Euro Student –kyselyssä. Täten 1990-luvun lopulla esitetyt arviot opiskelemisen ja korkeakoulutuksen tehokkuuden ongelmista sekä opintojen kestosta ovat samantapaiset kuin kymmentä tai kolmeakymmentä vuotta aiemmin. (OPM 1998:15). Yleisen työssä käymisen kokeminen suureksi ongelmaksi tarkoittaa, että korkeakouluhallinnon näkökulmasta opiskelijoille tyypillinen käyttäytymistapa on määritetty ongelmaksi.

Opiskelun vapauteen on Suomessa liittynyt tapa lomittaa ansiotyö ja opinnot. (Helenius 1991, 12). Ala-Vähälä (1998, 94) havaitsi, että opintojen lopettamisen ja ammattiuran aloittamisen raja on hyvin hämärä. Tilanne ei muuttunut 1990-luvulle tultaessa, sillä pitkään kirjoilla olleiden ja käytännössä ansiotyöhön siirtyneiden opiskelijoiden osuus on hyvin suuri. Neljännes yliopistojen opiskelijoista on opiskelija vain nimellisesti. (Kärkkäinen 1997. Lempinen 1997b). Pia Helenius (1994) on korostanut, että Tapio Aittolan (1992) määrittelemän uuden opiskelijatyypin opiskelijoille on ominaista opiskelun ja työelämän vuorottelu. Näin on hävinnyt käsitys opiskeluajasta selvärajaisena elämänvaiheena. Työssäkäynnin merkitys opintojen ohessa ei ole 1980-luvun ilmiö, vaan se koettiin ongelmaksi jo 1960-luvulla. Kun opiskeluajat olivat pitkähköjä jo tuolloin, herää uusi kysymys: Onko opiskeluaika Suomessa ollutkaan selvärajainen elämänvaihe?

Aiemmin on tuotu esiin, että opiskelijat eivät ole iältään tai perheasemaltaan yhtenäinen ryhmä. Vaikka (yliopisto-)opiskelijoiden joukosta karsittaisiin opintoja suorittamattomat, joita on ehkä 20 prosenttia, jää aktiivisesti opiskelevienkin joukkoon suuri määrä aikuisia opiskelijoita. Toisaalta työhön siirtyminen ei välttämättä tarkoita luopumista opinnoista, vaikka opiskeleminen työn ohessa on ilmeisen vaikeaa.

Yksiselitteisen opiskelukulttuurin tai opiskelijakulttuurin määritteleminen on lähes mahdoton tehtävä. Tarkastelua vaikeuttaa myös se, että lähes 250 000 opiskelijaa jakautuvat kooltaan, sijainniltaan, rakenteeltaan, ja koulutusaloiltaan hyvin erilaisiin korkeakouluihin. Pienten paikkakuntien pienissä yksiköissä opiskeleminen ja opiskelijan elämä poikkeaa suuresta Helsingin mammuttiyliopistossa ja muissa korkeakouluissa opiskelevien tilanteesta. Käytössä olevat tilat ja niiden sijainti kaupunkirakenteessa, opiskelijoiden, opettajien sekä muun henkilökunnan määrä luovat fyysisen ja sosiaalisen ympäristön opiskelijan elämälle. Vielä keskisuurilla paikkakunnilla, missä korkeakoulut sijaitsevat yhtenäisellä alueella kuten Turussa tai Jyväskylässä opiskelijat muodostavat hyvin näkyvän tekijän kaupungissa. Lisäksi pienemmillä paikkakunnilla korkeakoulun henkinen merkitys voi olla suurempi kuin vanhoissa yliopistokaupungeissa, missä korkeakoulujen olemassaolo on ikään kuin itsestään selvää. Toisaalta tutkimuksessa on tullut selkeästi esiin, että korkeakoulu muodostaa vain osan opiskelijan elinympäristöstä. Koulutus joutuu kilpailemaan erityisesti työmarkkinoiden kanssa opiskelijoiden huomiosta ja ajasta.

Opiskelukulttuurissa on kysymys vuosikymmenien aikana muovautuneesta tavasta opiskella. Siihen liittyvät muun muassa käsitykset sopivasta opintojen etenemisestä, laajuudesta ja sivuainevalinnoista. Tähän liittyy oleellisena opintojen sovittaminen yliopiston ulkopuoliseen elämään. Korkeakoulutuksen kenttä on kuitenkin muuttunut merkittävästi, kun 1990-luvulla ammattikorkeakoulut kehitettiin nopeasti osaksi korkeakoulusektoria. Opiskelijoiden arkeen ja opiskelutahtiin olennaisesti vaikuttava tekijä on myös kansainvälisen opiskelun merkityksen korostuminen.

Korkeakouluopiskelijan näkökulmasta kenties tärkeimmäksi kansainvälisyyttä osoittavaksi konkreettiseksi teoksi on muodostunut osallistuminen kansainväliseen opiskelijavaihtoon. Kansainvälistä opiskeluvaihtoa on haluttu määrällisesti kasvattaa ja kansainvälisen kokemuksen merkitystä työmarkkinoita ajatellen on korostettu. Loppujen lopuksi opiskelija itse päättää haluaako hän lähteä kansainväliseen vaihto-opiskeluun, mutta voidaan sanoa, että kansainvälisen kokemuksen korostaminen nimenomaan vaihto-opiskelun kautta luo omat paineensa opiskelijalle. Opiskelijan on tehtävä valinta kansainvälisen vaihdon mahdollisen hyödyn ja sen mahdollisten opiskelua tai elämää tavalla tai toisella haittaavien vaikutusten välillä.

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden vertaileminen keskenään. Lähtökohtana olivat koulutuksessa olevat erot. Yliopistoissa opiskelu on ollut "akateemisen vapauden" määrittelemää, vaikkakin useat koulutusalat toimivat kurssimaisesti, osa jopa koulumaisesti. Tähän vapauteen on myönteisesti yhdistetty aikaa vaativa aikuistuminen ja ihmisenä kypsyminen opiskeluaikana. Toisaalta jo vuosikymmeniä on keskusteltu opintojen keskeyttämisestä ja pitkittymisestä, liittyen opiskelijasta itsestään, opetuksesta, yliopistojen rakenteesta ja opiskelijan sosioekonomiseen tilanteeseen liittyvistä seikoista. Tässäkin tutkimuksessa havaittiin, että taajan työssäkäynnin ja opiskelemisen yhdistäminen on hyvin vaikeaa.

Ammattikorkeakouluopiskelijat työskentelevät lähes yhtä usein kuin yliopisto-opiskelijat, mutta yliopisto-opiskelijoiden työssäkäynti on useammin kokoaikaista. Erot työssäkäynnin suhteen eivät olleet yhtä suuria kuin erot opiskeluun käytettävän ajan suhteen. Ansiotyössä tai ei, ammattikorkeakoulu-opiskelijat käyttivät enemmän aikaa opiskeluun, etenkin opetuksessa opiskeluun, ja opiskelivat yliopisto-opiskelijoita useammin päätoimisesti. Ammattikorkeakouluopiskelijoista tuskin kukaan arvioi opintojensa kestävän maksimikestoksi määriteltyä aikaa pidempään. Yliopisto-opiskelijoista sen sijaan huomattavalla joukolla opiskelu oli jo kestänyt opintotukiaikaa pidemmän ajan ja/tai niiden arvioitiin yhä kestävän. Tutkimuksen opiskelijoiden osalta ei tarkasteltu opintojen keskeyttämistä, sillä otokseen valitut opiskelijat olivat korkeakoulussaan kirjoilla olevia opiskelijoita. Opintojen keskeyttäminen on tilastojen mukaan joka tapauksessa huomattavasti yleisempää yliopistoissa kuin ammattikorkeakouluissa.

Sektoreiden väliset erot opiskeluoikeuden rajaamisessa ovat yksi syy tehokkuuseroihin valmistumisen suhteen. Toisaalta ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoiden erilaista käyttäytymistä opiskelun suhteen selittävät erot korkeakoulujen sijainnissa. Ammattikorkeakouluista suuri osa sijaitsee maakuntien pienillä paikkakunnilla, kun puolestaan suurin osa yliopisto-opiskelijoista opiskelee suurimmissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla. Varsinkin pääkaupunkiseudulla eläminen ja asuminen erityisesti on kallista, mikä vaikuttaa opintotuen riittävyyteen. Pääkaupunkiseudun hyvä työtilanne tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuksia parantaa taloudellista tilannettaan työstä saaduilla ansioilla, mutta juuri ansiotyössä käynti on todettu erääksi tärkeimmistä opintoja hidastavaksi tekijäksi. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden taloudellinen tilanne voi olla opiskeluaikana keskimäärin huonompi kuin yliopisto-opiskelijoilla, mihin vaikuttavat nämä paikkakuntakohtaiset erot. Toisaalta ammattikorkeakoulujen opiskeluaika on lyhyempi, joten taloudellinen tilanne ei välttämättä aiheuta sellaisia pakotteita työssäkäynnille, kuin yliopisto-opiskelijoilla, paikkakunnasta riippumatta.

Ammattikorkeakouluissa opintojen kesto on tarkkaan määrätty, eikä yli vuoden opinnoille määrätyn keston ylityksiä hyväksytä kuin perustelluissa poikkeustapauksissa. Ammattikorkeakouluissa tätä opiskeluajan tarkkaan määriteltyä kestoa on myös arvosteltu opiskelijan oikeusturvan kannalta. Esimerkiksi työharjoittelua tai kansainvälistä vaihto-opiskelua ei ole välttämättä voitu suorittaa luontevasti opintoihin nivoutuen, vaan niiden on katsottu pidentävän opiskeluaikaa. Lisäksi on keskusteltu esimerkiksi siitä, että mikäli opiskelija ei saa opintojaan valmiiksi opiskeluoikeuden puitteissa, millaisia mahdollisuuksia hänellä on suorittaa loppuun kesken jääneet opintonsa.

Kun tarkastellaan Opetusministeriön vuonna 1998 asettaman työryhmän arvoimia yliopisto-opintojen etenemisen esteitä, voidaan todeta, että vain osa esitetyistä esteistä koskee ainoastaan yliopisto-opiskelijoita. Työryhmän muistiossa esitettiin opintorahan korottamista kokopäiväopiskelua rohkaisevaksi. Opintorahan suuruus on kuitenkin sama molemmilla sektoreilla, joten ainakaan tämä ei ole sektoreiden opintojen pitkittymisen tai opintojen keskeyttämisen eroihin suoraan vaikuttava tekijä. Sen sijaan useimmat muut mainitut tekijät koskevat nimenomaan yliopisto-opiskelijoiden opiskeluun liittyviä tekijöitä. Mainitut opintojen etenemisen esteet ja suositukset tilanteen parantamiseksi liittyvät kaikki tavalla tai toisella yliopisto-opintojen keston määrittelyyn.

Mikäli yliopisto-opintojen kesto määriteltäisiin samalla tavalla kuin ammattikorkeakouluopintojen kesto – ei vain suoritettavina opintoviikkoina vaan opiskeluajan kokonaiskestona, vaikutettaisiin tällä useimpiin työryhmän muistiossa määriteltyihin opintojen kestoon vaikuttaviin tekijöihin. Opetus olisi tällöin välttämätöntä järjestää niin, että opiskelijalla olisi mahdollisuus suorittaa tarvitsemansa kurssit siinä ajassa ja järjestyksessä kuin tarpeen. Alemmat korkeakoulututkinnot voitaisiin asettaa luontevaksi etapiksi ennen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamista ja tietenkin opiskelijalla olisi mahdollisuus päättää opintonsa kandidaatin tutkintoon. Sivutoimisen opiskelun määrittely formaalisti antaisi mahdollisuuden opiskeluun myös niille opiskelijoille, jotka työskentelevät kokoaikaisesti. Sivutoimisten opiskelijoiden opiskeluoikeuteen ja opintojen kestoon liittyvät määrittelyt ja säännöt tulisi luoda erillisinä, mutta suhteessa kokopäiväisen opiskelijan aseman määrittelyyn, niin että nämä kaksi opiskelijatyyppiä erottuisivat selkeästi toisistaan lainsäädännössä. Näin opiskelijalle itselleen ja opiskeluoikeutta ja opintojen rahoitusta määrittäville tahoille olisi kaikille selkeää, kuka on päätoiminen ja kuka osa-aikainen opiskelija.

Takaisin alkuun

Aaltonen, Katriina 1992. Opiskelua ja ansiotyötä. Havaintoja ja tutkimustuloksia korkeakouluopiskelijoiden työssäkäynnistä. Helsingin yliopisto. Opintoasiain julkaisuja 6/1992.

Aaltonen, Katriina, Helenius, Pia & Riihinen, Olavi 1997. Mielekkyyttä epävarmuuteen opiskelun ja ansiotyön vuorovaikutuksella. Opetusministeriö. Koulutus ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja 43.

Ahola, Sakari 1995. Eliitin yliopistosta massojen korkeakoulutukseen. Korkeakoulutuksen muuttuva asema yhteiskunnallisen valikoitumisen järjestelmänä. Turun yliopisto: Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 30.

Ahola, Sakari & Kokko, Anu. Takuulla tavoitteeseen. Kasautuuko hyväosaisuus valmennuskursseilla. Yliopistotieto 1/2000.

Aittola, Helena & Aittola, Tapio 1990. Yliopisto elämismaailmana. Opiskelun ja hallinnon muutosprosessit 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, julkaisusarja 31.

Aittola, Helena & Aittola, Tapio 1985. Yliopisto-opiskelun mielekkyyden kokeminen ja opiskelijoiden elämismaailman perusrakenteet. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisuja 35.

Aittola, Tapio 1992. Uuden opiskelijatyypin synty. Opiskelijoiden elämänvaiheet ja tieteenalaspesifien habitusten muovautuminen 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 91. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Akava 1999. Akavan työmarkkinatutkimus 99.

Ala-Vähälä, Timo 1988. Korkeakouluopiskelijoiden opintotuki ja sen käyttö 1969-1986. SYL julkaisu 2/1988.

AMKOTA 1998. Taulukoita AMKOTA-tietokannasta 1998. Opetusministeriö: Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja.

AMKOTA 1999. Taulukoita AMKOTA-tietokannasta 1999. Opetusministeriö: Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja.

Ammattikorkeakoulut 2000. Helsinki: Opetushallitus 1999.

Antikainen, Asko 2000. Tulokset ovat selkeät, mutta mitkä ovat tulkinnat? Sosiologia 1/2000.

Autio Veli-Matti 1993. Suurjärjestelmien aika koittaa 1966-1980. Hyvinvointivaltion koulutus- ja kulttuuripoliittiset visiot haasteeksi uudistuneelle opetusministeriölle. Opetusministeriön historia VI.

Barblan, Andris & Teichler, Ulrich 1998. Universitys responsibility for European Cooperation and Mobility. Teoksessa Emerging European Policy. Profiles of Higher Education Institutions. Universität Gesamthochschule Kassel.

Blom, Raimo, Melin, Harri & Pyöriä, Pasi 2000. Tietotyön lumo ja realiteetit. Yhteiskuntapolitiikka 5/2000.

Blomster, Peter 2000. Yliopisto-opiskelijoiden toimeentulo ja opintotuki 1900-luvun Suomessa.

KELA Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia. 2000.

Brandell, Lars 1998. Nittiotalets studenter. Backrund och studiemönster. Stocholm: Högskoleverket, Studenterna i Sverige, Arbetsrapport nr 2.

Brandell, Sara & Höög, Helena 1998. Med studenternas egna ord. Svaren på två öppna frågor i en enkät hösten 1996 till studenter i Sverige. Stockholm: Högskoleverket, Studenterna i Sverige, Arbetsrapport nr 3.

Castells Manuel 1996. The Rise of the Network Society. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume I. Cornwall: Blackwell Publishers.

Daniel, Hans-Dieter, Schwartz, Stefanie & Teichler Ulrich 1999. Student Costs, Student Income and Public Policy in Europe. European Journal of Education. Volume 34.

Deutsches Studentwerk 1996. Students in Germany: The 1994 Socio-Economic Picture. Bonn: Bundesministerium für Bildung und Forsschung.

Deutsches Studentwerk 1999. Student Life in Germany, The Socio-Economic Picture. Bonn: Bundesministerium für Bildung und Forsschung.

Garam, Irma 2000. Kansainvälisyyttä käytännössä. Suomalaisten vaihto-opiskelijoiden kokemuksia ulkomailla opiskelusta. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 18/2000.

Giddens, Anthony 1991. Modernity and Self-identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press.

Halonen Matti 1994. Opinto-oikeus, liikkuvuus, koulutuspaikkojen käyttö ja ympärivuotinen opiskelu. Opetusministeriö. Korkeakoulu- ja tiedeosasto. Koulutus- ja tiedepolitiikan linjan julkaisusarja 19.

Helenius, Börje 1991. Korkeakouluopintojensa keskeyttäneiden sijoittuminen. Opetusministesriö. Korkeakouluneuvoston julkaisuja 4/1991.

Helenius, Börje 1996. Oman elämänsä räätälit. Raportti epätavanomaisista korkeakouluopiskelijoista pääkaupunkiseudulla. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 10/1996.

Helenius, Pia. 1994. Kahden kulttuurin opiskelijoita? – Työssäkäynnin yhdistämien opiskeluun, identiteetti ja kulutuksen suunta kauppatieteen ja humanistisen alan opiskelijaryhmissä. Helsingin yliopisto: Sosiaalipolitiikan laitoksen lisensiaatintutkimus.

Helsingin Sanomat 22.8.2000. Helsingin yliopisto tehostaa opintoja "piiskalla ja porkkanalla.

Hermunen, Hannele 1987. Korkeakouluopintojen kulku vuosien 1975, 1977, 1979 ja 1981 aloitusryhmissä. Opetusministeriö: Korkeakouluneuvoston julkaisuja 1/1987.

Hermunen, Hannele 1991. Perustutkintojen suorittamisajat vuonna 1989. Opiskelijoiden työssäkäynti vuonna 1988. Liite: Moninkertainen korkeakouluopiskelu. Opetusministeriö: Korkeakouluneuvoston julkaisuja 2/1991.

Hosia, Matti 1992. Opintoviikko kertymät 1991. Korkeakouluneuvoston julkaisuja 2/1992.

Kehm, Barbara M. 1998. SOCRATES and the European University Agenda. Teoksessa Emerging European Policy. Profiles of Higher Education Institutions. Universität Gesamthochschule Kassel.

KELA 1999. Kansaneläkelaitoksen opintoetuustilastot 1998/99. Helsinki: Kansaneläkelaitoksen julkaisuja T16:2.

Kirjonen, Juhani 1993. Kommunikatiivinen oppiminen työelämän laadun kehittämisessä. Teoksessa H. Jalkanen & L. Lestinen 1993 (toim.) Korkeakoulutuksen kriisi? Artikkelikokoelma Jyväskylässä 19.-20.8.1993 järjestetystä korkeakoulutuksen tutkimuksen V symposiumista. Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

Kivinen, Osmo & Rinne, Risto 1995. Koulutuksen periytyvyys. Nuorten koulutus ja tasa-arvo suomessa. SVT, Koulutus 1995: 4.

Kivinen, Osmo, Ahola, Sakari. & Hedman, Juha 2000. Korkeakoulutukseen osallistumisen erot ja tasa-arvo. Sosiologia 1/2000, 61-63.

Koski, Leena 1993. Yliopiston rappio. Teoksessa H. Jalkanen & L. Lestinen 1993 (toim.) Korkeakoulutuksen kriisi? Artikkelikokoelma Jyväskylässä 19.-20.8.1993 järjestetystä korkeakoulutuksen tutkimuksen V symposiumista. Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

KOTA 1998. Taulukoita KOTA-tietokannasta 1998. Opetusministeriö: Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja.

KOTA 1999. Taulukoita KOTA-tietokannasta 1999. Opetusministeriö: Koulutus- ja tiedepolitiikan osaston julkaisusarja.

Kotkavuori, Jouni 2000. Yhä useampi asuu yksin. Tietoaika 2/2000.

Kunttu, Kristina 1997. Korkeakouluopiskelijoiden terveyskäyttäytyminen ja sosiaaliset suhteet. Tutkimus turkulaisista ensimmäisen vuoden opiskelijoista. Helsinki: KELA, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 28.

Toim. Kangas, Ritakallio. Kärkkäinen, Veli-Matti 1997. Suomalaiset opiskelijat ja nuoret tilastojen valossa. Helsinki: Opetusministeriö, Nuorisoasiain neuvottelukunta.

Lampinen Osmo 1998. Suomen koulutusjärjestelmän kehitys. Tampere: Gaudeamus.

Laukkanen Erkki: Korkeakoulututkintojen valmistumisajat ja opintotuki. Taloudellinen suunnittelukeskus.

Lehtonen, Rosa. 1999. Tähtäimessä tulevaisuus. Tutkimus suomalaisista ammattikorkeakoulu-opiskelijoista. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs

Lempinen, Petri 1997a. Opiskelijabarometri 1997. Kyselytutkimus korkeakouluopiskelijoiden elinolosuhteista ja asenteista. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 11/1997.

Lempinen, Petri 1997b. Kuka on laiska opiskelija? Yliopistotieto 2/97.

Lempinen, Petri 1998. Opiskelen siis elän. Kysely- ja tilastotutkimus taidekorkeakoulujen opiskelijoiden asenteista ja elinolosuhteista syksyllä 1997. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö 12/1998.

Lempinen, Petri & Tiilikainen, Anna 2000. Tietoverkkopalvelut ja opiskelijaterveydenhuolto. YTHS:n Internetpalveluiden käyttäjä- ja kehittämisselvitys syksyllä 1999. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs.

Lempinen Petri 2001. Opiskelijalle rakentamassa. Turun ylioppilaskylä haaveesta asuinalueeksi 1959-1980. Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs 20/2001.

Liljander, Juha-Pekka 1996. Statusvoittojen ja –tappioiden tiet korkeakoulutuksessa. Keskeyttäminen ja koulutuksen vaihtaminen opintouran taitekohtina. Jyväskylän yliopisto: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

Linna, Eila 1999. Korkeakoulun vaikuttavuus ulkopuolisin silmin. Teoksessa A. Vähäpassi & S. Moitus (toim.) Korkeakoulut alueidensa vetureina. Viisi näkökulmaa vaikuttavuuteen. Helsinki: Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2:1999.

Mauranen, Anna 1993. Opiskelijan diskurssimaailmat – vaihto-opiskelijoiden perspektiivi. Teoksessa H. Jalkanen & L. Lestinen 1993 (toim.) Korkeakoulutuksen kriisi? Artikkelikokoelma Jyväskylässä 19.-20.8.1993 järjestetystä korkeakoulutuksen tutkimuksen V symposiumista. Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

Melén-Paaso, Monica 1997. Erasmus-ohjelman tausta ja alkuvaiheet Suomessa - ja vähän jatkostakin. Teoksessa J. Ketolainen &T. Lehmusvaara (toim.). Korkeakoulutuksen eurooppalainen ulottuvuus 1992-1997. Helsinki: CIMO.

Moore, Erja 2000. Aikuisena yliopistossa. Yliopisto-opiskelijoiden ikärakenne ja 30 vuotta täyttäneiden opiskelijoiden elämänkulku. Joensuun yliopisto: Sosiologian laitoksen julkaisuja 2.

Mäkeläinen, Sanna 1997. Korkeakouluopiskelijoiden rahatalouden hallinta. Helsingin yliopisto: Kuluttajaekonomian pro gradu –tutkielma.

Mäkinen, Raimo & Korhonen, Kristiina 1999. Oppilaitos työvoimapumppuna. Teoksessa A. Vähäpassi & S. Moitus (toim.) Korkeakoulut alueidensa vetureina. Viisi näkökulmaa vaikuttavuuteen. Helsinki: Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2:1999.

Määttä, Pentti 1995. Korkeakouluopintojen keskeyttäminen ja tutkintoajat 1980-luvulla. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisusarja B Teoriaa ja käytäntöä 90.

Nevala, Arto 1999. Korkeakoulutuksen kasvu, lohkoutuminen ja eriarvoisuus Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Nieminen, Jari & Tarkoma, Jari 2000. Vuokralla asuminen yleistyy. Asuntojen hallintamuodot murroksessa 90-luvulla. Tietoaika 2/2000.

Numminen Jaakko: Yliopistokysymys. Keuruu: Otava.

Nurmi, Jouni 1998. Keiden koulutusväylät. Laveneva korkeakoulutus ja valikoituminen. Turun yliopisto: Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportti 43.

OECD 1999. Classifying Educational Programmes. Manual for ISCED-97 Implementation in OECD Countries.

OECD 2000. Education at a Glance.

Ollikainen, Aaro 1999a. The Single Market for Education and National Education Policy. Turun yliopisto: Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 49.

Ollikainen, Aaro 1999b. Kansainvälinen henkilövaihto yliopistoissa ja vakinaistetuissa ammattikorkeakouluissa 1998. CIMO 8/1999.

OPM 1987. Development of International Activities in Higher Education.

OPM 1988:18. Opiskelijain vaihdon hallinnon työryhmämuistio. Opetusministeriön työryhmien muistioita.

OPM 1991. Korkeakoululaitoksen katsaus 1987-1990. Opetusministeriö. Korkeakoulu- ja tiedeosasto.

OPM 1995:15. Euroopan unionin korkeakoulupolitiikka. Suomen korkeakoulupolitiikan EU-strategia. Opetusministeriön työryhmien muistioita.

OPM 1996. Korkeakouluopiskelijoiden opintotuen enimmäisaika ja opintotuen tuloharkinta. Opetusministeriön työryhmien muistioita.

OPM 1998:15. Opintojen etenemisen tehostaminen. Opetusministeriön työryhmän muistioita.

OPM. 1999. Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategia 2000 – 2004.

Panhelainen, M. & Malin, A. 1987. Korkeakouluopintojen kulku. Piirteitä opiskelun etenemisestä humanistisissa ja luonnontieteellisissä opinnoissa. Jyväskylän yliopisto: kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisusarja A, tutkimuksia 7.

Purhonen, Anu 1995. "…Ei tässä uskalla ottaa opintolainaa, kireetä on jo muutenkin." Opiskelijoiden tulonlähteet, taloudellinen selviytyminen ja opintolainan käyttö osana toimeentuloa. Helsinki: STAKES 7/1995.

Raivola Reijo, Vehviläinen Jukka ja Zechner Minna: Opintotuki – opiskelijapalkka vai koulutusinvestointi. Opetusministeriön työryhmien muistioita 14:2000.

Ritakallio Veli-Matti 1994. Köyhyys Suomessa 1981-1990. Tutkimus tulonsiirtojen vaikutuksista. Stakes.

SAMOK 2000. Varmasti tutkintoon projektisuunnitelma –luonnos 19.1.2000.

Silvonen, Jussi 1996. Nopeammin, nopeammin… Opiskelu ja korkeakoulupolitiikka. Teoksessa B. Helenius, E. Hämäläinen, & J. Tuunanen (toim.) Kohti McDonald’s – yliopistoa. Näkökulmia suomalaiseen korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan, 73-118. Jyväskylä: Hanki ja Jää.

SOA 2000. Tietoja ja tilastoja opiskelija-asumisesta Suomessa 1999.

STV 1999. Suomen Tilastollinen Vuosikirja 1999. Hämeenlinna: Tilastokeskus.

SVT 1996: 12. Korkeakoulutus 1996. Tilastokeskus. SVT Koulutus.

SVT 1999:6. Oppilaitostilastot 1999. Helsinki: Tilastokeskus. SVT Koulutus.

Taajamo, Matti 1999. Ulkomailla opiskelu – kulttuurinen kehitystehtävä. Jyväskylän yliopisto: Koulutuksen tutkimuslaitos, tutkimuksia 9.

Teichler, Ulrich & Maiworm, Friedrich 1997. The Erasmus Experience. Major Findings of the Erasmus Evaluation Research Project. European Commission.

Tilastokeskus 2000. Julkaisemattomia taulukoita korkeakouluopiskelijoiden iästä.

Tiukkanen, Tuula 1995. Opiskelijan oikeusasema. Helsinki: KELA, Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 2, 1995.

Uusitalo, R. 1997. Kotitausta- ja lahjakkuuserojen vaikutus koulutuksen tuottoon. Teoksessa K. Nyyssölä & T. Saarinen (toim.) Näkökulmia korkeakoulujen tuloksellisuuteen. Turku: Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportti 41, 183-220.

Venkula, Jaana 1988. Tietämisen taidot. Tieteelliseen toimintaan harjaantuminen yliopisto-opinnoissa. Helsinki: Gaudeamus.

Vesikansa, Sanna 1997. Opiskelijoiden toimeentuloa ja työssäkäynti. Selvitys Helsingin yliopistossa opiskelevien taloudellisesta tilanteesta ja työssäkäynnistä keväällä 1997. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta.

Vesikansa, Sanna 1998. 55 kuukautta opintotukea. Opintotukiajan riittävyys yliopisto-opiskelijalla. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs.

Vesikansa, Sanna, Lempinen, Petri. & Suomela, Sanna 1998. Tehokkaaseen opiskeluun – norminopeutta vai mielekästä oppimista. Helsinki: Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus rs.

Viinamäki, Leena 1997. Havaintoja nuorten aikuisten opiskelemisesta. Teoksessa L. Viinamäki (toim.) Opiskellako vai ei? Näkökulmia opiskelusta 1990-luvulla. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

VNp 20.11.91. Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1991-1996. Valtioneuvoston päätös.

VNp 18.6.93. Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1991-1996. (Tarkiste). Valtioneuvoston päätös.

VNp 21.12.95. Koulutus & tutkimus 2000. Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1995-2000. Valtioneuvoston päätös.

VNp 29.12.99. Koulutus ja tutkimus vuosina 1991-2004. Kehittämissuunnitelma. Valtioneuvoston päätös.

Vuorinen, Päivi 2000. Tutkimus ammattikorkeakouluun hakeutumisesta. Jyväskylän yliopisto: Koulutuksen tutkimuslaitos. Tiedote tutkimuksesta 5.9.2000.

Välimaa, Jussi 1993. KOTA-todellisuus. Oikeita vai todellisia lukuja? Korkeakoulutieto 2/1993.

Yesilova, Katja 2000. Tenttiin vai töihin? Selvitys Helsingin yliopistossa ennen vuotta 1997 opintonsa aloittaneiden opiskelijoiden toimeentulosta keväällä 1999. Helsinki: Helsingin yliopiston ylioppilaskunta.

Ylijoki, Oili-Helena 1999. Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Tampere: Vastapaino.

Takaisin alkuun

Taulukko 1. Yliopistokoulutus 1990-1998. Sivu 8.

Taulukko 2. Ammattikorkeakoulutus 1991-1998. Sivu 8.

Taulukko 3. Suomesta lähteneet vaihto-opiskelijat 1997-1999. Sivu 12.

Taulukko 4. Ammattikorkeakoulujen koulutusalat, vastaajien lukumäärä koulutusaloittain, vastaajien jakautuminen koulutusaloittain (%-osuus) ja AMKOTA –tietokannan mukainen opiskelijoiden jakautuminen koulutusaloittain 1999. Sivu 18.

Taulukko 5. Yliopistojen koulutusalat, vastaajien lukumäärä koulutusaloittain, vastaajien jakautuminen koulutusaloittain (%-osuus) ja KOTA –tietokannan mukainen ylempää ja alempaa yliopistotutkintoa suorittavien jakautuminen koulutusaloittain 1999. Sivu 18.

Taulukko 6. Vastaajat korkeakoulussa läsnäoloajan mukaan. Sivu 19.

Taulukko 7. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden ikäjakauma 1996 ja 1999 sekä yliopisto-opiskelijoiden ikäjakauma 1994 ja 1999. Sivu 20.

Taulukko 8. Ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa tutkintoon johtavassa koulutuksessa ja yliopistoissa alempaan tai ylempään korkeakoulututkintoon johtavassa koulutuksessa opiskelevien ikäjakauma 1999. Euro Student –kyselyyn vastaajien ikäjakauma. Sivu 20.

Taulukko 9. Kaikki ja opintotukea saavat opiskelijat ikäryhmittäin 1998-99. Sivu 21.

Taulukko 10. Vastaajien sukupuolijakauma. Sivu 22.

Taulukko 11. Yliopistojen opiskelijat ja suoritetut tutkinnot sukupuolen mukaan koulutusaloittain 1998. Sivu 22.

Taulukko 12. Yliopistojen opiskelijat koulutusasteittain 1998. Miesten ja naisten osuus kaikista opiskelijoista ja suoritetuista tutkinnoista. Sivu 22.

Taulukko 13. Ammattikorkeakoulujen opiskelijat koulutusaloittain 1998. Miesten ja naisten osuus kaikista opiskelijoista ja suoritetuista tutkinnoista. Sivu 23.

Taulukko 14. Opiskelijoiden siviilisääty. Sivu 24.

Taulukko 15. Opiskelijat perheaseman mukaan. Sivu 24.

Taulukko 16. Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden asuminen asunnon hallintamuodon mukaan keväällä 2000. Sivu 26.

Taulukko 17. Opiskelijoiden asumismuodot perheellisyyden mukaan keväällä 2000. Sivu 26.

Taulukko 18. Vastaajien mediaanitulo siviilisäädyn / perhemuodon mukaan. Sivu 34.

Taulukko 19. Opiskelijoiden mediaanitulot sekä opiskelijoiden jakaantuminen opiskelupaikkakunnan ja korkeakoulusektorin mukaan. Sivu 34.

Taulukko 20. Korkeakouluopiskelijoiden tulot (mediaani mk/kk) ja tuloa saavien prosenttiosuus ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoista. Sivu 35.

Taulukko 21. Korkeakouluopiskelijoiden menot (mediaani mk/kk) ja kyseiseen tarkoitukseen rahaa käyttävien opiskelijoiden osuus. Sivu 36.

Taulukko 22. Opintotuen käyttöaste tukimuodoittain lukuvuonna 1998-99. Sivu 36.

Taulukko 23. Opiskelun ja työn yhteen sovittaminen. Sivu 37.

Taulukko 24. Opiskelijoiden vanhempien antama suora ja epäsuora taloudellinen tuki. Sivu 39.

Taulukko 25. Opintolaina ja työssäkäynti. Sivu 40.

Taulukko 26. Opintolainan nostaminen ja tulot tulonlähteen mukaan sekä tuloa saavien osuus opiskelijoista. Sivu 40.

Taulukko 27. Opiskelijoiden tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ja mediaanitulot mk/kk. Sivu 43.

Taulukko 28. Vastaajien arvio taloudellisesta asemasta ja mediaanitulot mk/kk. Sivu 43.

Taulukko 29. Osallistuminen opetukseen (t/vko). Sivu 46.

Taulukko 30. Yliopisto-opiskelijoiden ajankäyttö (t/vko, mediaani) opintojen keston ryhmittelyn mukaisesti. Sivu 49.

Taulukko 31. Yliopisto-opiskelijoiden opintojen päätoimisuus ja opintojen kesto. Sivu 50.

Taulukko 33. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ikäryhmittäin. Sivu 58.

Taulukko 34. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja läsnäolovuodet korkeakoulutuksessa. Sivu 58.

Taulukko 35. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja perheellisyys. Sivu 58.

Taulukko 36. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja opiskelun päätoimisuus. Sivu 59.

Taulukko 37. Vaihto-opiskeluun osallistuminen sukupuolittain. Sivu 60.

Taulukko 38. Vaihto-opiskelussa olleet ikäryhmittäin. Sivu 60.

Taulukko 39. Yliopistojen suuret koulutusalat ja vaihto-opiskelu. Sivu 61.

Taulukko 40. Ammattikorkeakoulujen suuret koulutusalat ja vaihto-opiskelu. Sivu 61.

Kuvio 1. Opiskelun päätoimisuus. Sivu 19.

Kuvio 2. Opiskelijoiden asumismuotojen muutos 1949-1999. Sivu 25.

Kuvio 4. Opiskelijoiden vanhempien koulutus. Sivu 29.

Kuvio 5. Opiskelijoiden vanhempien ammattiasema. Sivu 29.

Kuvio 6. Opiskelijoiden vanhempien tuloluokat kvartiileittain. Sivu 30.

Kuvio 7. Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden aikaisemmat tutkinnot ennen nykyisiä korkeakouluopintoja. Sivu 30.

Kuvio 8. Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden työkokemus ja ammatillinen koulutus ennen nykyisiä opintoja. Sivu 31.

Kuvio 9. Opiskelijoiden ajankäyttö: ansiotyössä käyvät ja muut. Sivu 47.

Kuvio 10. Osallistuminen opetukseen ikäryhmittäin. Sivu 51.

Kuvio 11. Itsenäinen opiskelu ikäryhmittäin. Sivu 52.

Kuvio 12. Ansiotyössä käynti ikäryhmittäin. Sivu 52.

Kuvio 13. Opiskelun päätoimisuus ikäryhmittäin. Sivu 53.

Kuvio 14. Ulkomailla oleskelu ennen korkeakouluopintoja. Sivu 56.

Kuvio 15. Opiskelijoiden kielitaito. Sivu 56.

Kuvio 16. Kansainväliseen vaihto-opiskeluun osallistuminen. Sivu 57.

Liitetaulukko 1. Ammattikorkeakoulujen perusjoukot, otos, vastaajien lukumäärä ja vastausprosentti. Sivu 73.

Liitetaulukko 2. Yliopistojen perusjoukot, otos, vastaajien lukumäärä ja vastausprosentti. Sivu 74.

Liitetaulukko 3. Asumismuoto ja työssäkäynti opintojen ohessa. Sivu 74.

Liitetaulukko 4. Opintorahan käyttöaste ja keskimääräinen opiskelijalle myönnetty opintoraha yliopistoittain 1998. Sivu 75.

Liitetaulukko 5. ammattikorkeakoulujen suuret koulutusalat ja ajankäyttö viikoittain. Sivu 75.

Liitetaulukko 6. Yliopistojen suuret koulutusalat ja ajankäyttö viikoittain. Sivu 75.

Liitetaulukko 7. Ammattikorkeakoulujen suuret koulutusalat ja opintojen päätoimisuus. Sivu 76.

Liitetaulukko 8. Yliopistojen suuret koulutusalat ja opintojen päätoimisuus. Sivu 76.

Liitetaulukko 9. Opiskeluun käytetty aika (t/vko) ja perheellisyys. Sivu 76.

Liitetaulukko 10. Ansiotyössä käynti (t/vko) ja perheellisyys. Sivu 76.

Liitetaulukko 11. Opiskelun päätoimisuus ja perheellisyys. Sivu 76.

Liitetaulukko 12. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja opiskeluun käytetty aika viikoittain. Sivu 77.

Liitetaulukko 13. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja toiminta huonossa taloudellisessa tilanteessa. Sivu 77.

Liitetaulukko 14. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja ansiotyöhön käytetty aika viikoittain. Sivu 77.

Liitetaulukko 15. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja taloudellinen tilanne. Sivu 77.

Liitetaulukko 16. Ulkomaille opiskelemaan aikominen ja opiskelun ja työn yhteen sovittaminen. Sivu 77.

Liitetaulukko 17. Isän koulutus ja vaihto-opiskelu. Sivu 78.

Liitetaulukko 18. Äidin koulutus ja vaihto-opiskelu. Sivu 78.

Liitetaulukko 19. Isän ammatti ja vaihto-opiskelu. Sivu 78.

Liitetaulukko 20. äidin ammatti ja vaihto-opiskelu. Sivu 78.

Liitetaulukko 1. Ammattikorkeakoulujen perusjoukot, otos, vastaajien lukumäärä ja vastausprosentti. Perusjoukko tarkoittaa ammattikorkeakouluissa tutkintoon johtavassa koulutuksessa olevia (AMKOTA 1999). Otos tarkoittaa lähetettyjä lomakkeita. N=983.

Liitetaulukko 2. Yliopistojen perusjoukot, otos, vastaajien lukumäärä ja vastausprosentti. N=1176. Perusjoukko yliopistojen osalta alempaa ja ylempää kandidaatintutkintoa suorittavia opiskelijoita. (KOTA 1999). Otos tarkoittaa lähetettyjä lomakkeita.

Liitetaulukko 3. Asumismuoto ja työssäkäynti opintojen ohessa. N=2.148. %-osuus.

Liitetaulukko 4. Opintorahan käyttöaste ja keskimääräinen opiskelijalle myönnetty opintoraha yliopistoittain 1998. (Kelan opintoetuustilasto 98/99, 24. KOTA 1998).