Otuksen tutkimusten tiivistelmiä

Tällä sivulla on Otuksen tutkimusten tiivistelmiä. Sivulta kaikki hankkeet löydät linkkejä tutkimusraportteihin, jotka on julkaistu joko omilla tai yhteistyökumppaniemme sivuilla.

Tiivistelmät ovat aikajärjestyksessä. Löytääksesi haluamasi tiivistelmän voit myös käyttää selaimen etsi/find-toimintoa (yleensä Ctrl-F).

Pajala Sasu ja Lempinen Petri: Pitkä tie maisteriksi. Selvitys 1985, 1988 ja 1991 yliopistoissa aloittaneiden opintojen kulusta. Otus 22/01. ISBN 952-5282-12-0. ISSN 1456-9353.

Selvityksen kohteena on vuosina 1985, 1988 ja 1991 ylempään korkeakoulututkintoon johtavat opinnot aloittaneiden henkilöiden opintojen kulku. Käytetty aineisto on koottu Tilastokeskuksen rekistereistä ja mukana ovat kaikki mainittuina vuosina ylempään korkeakoulututkintoon tähtäävät opinnot aloittaneet henkilöt.

Korkeakoulutuksen tuloksellisuuden määrällisenä mittarina on Suomessa käytetty valmistumisaikojen mediaania. Selvityksessä osoitetaan, että mediaaniajat antavat hyvin puutteellisen kuvan korkeakoulutuksesta, koska ne mittaavat tuloksellisuutta tai tehokkuutta vain opintonsa päättäneiden osalta. Koulutusjärjestelmän toimivuuden kannalta on oleellista tarkastella kaikkien yliopisto-opintojen aloittaneiden - myös keskeyttäneiden ja kirjoilla oloa tai opintoja hyvin pitkään jatkavien - opintojen kulkua.

Tässä selvityksessä tarkastellaan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamista viiden, kuuden, seitsemän ja kymmenen vuoden jälkeen opintojen aloittamisesta. Lisäksi vertaillaan valmistumisaikojen mediaaneja sekä koulutuksen läpäisyä eli tutkinnon suorittaneiden osuutta opintonsa aloittaneista. Selvityksessä tarkastellaan myös opintonsa keskeyttäneitä ja kirjoilla oloa tai opintoja yliopistossa hyvin pitkään jatkavia sekä pohditaan näiden ilmiöiden merkitystä koulutusjärjestelmän ja opiskelijan näkökulmasta.

Yliopistojen tarjoama koulutus on Suomessa tehotonta kahdella eri kriteerillä mitattuna. Opintonsa aloittaneista valmistuu seitsemässä vuodessa tai nopeammin vain puolet ja 25 prosenttia ei valmistu lainkaan. Koko yliopistolaitoksen tarkasteleminen antaa harhaanjohtavan kuvan tilanteesta, sillä ongelmat kasautuvat suurille humanistiselle ja luonnontieteelliselle koulutusaloille. Toisaalta ongelmat keskittyvät pääkaupunkiseudulle ja etenkin Helsingin yliopistoon.

Raportissa pohditaan korkealaatuisen koulutuksen määrittelyä. Kun yliopisto-opinnot on järjestetty tiedollisesti ja taidollisesti syveneväksi prosessiksi, voidaan kyseenalaistaa koulutuksen korkealaatu aloilla tai yksiköissä, missä valmistumattomien tai opintonsa keskeyttävien osuus on huomattavan suuri. Aineiston osoittamiin epäkohtiin pohditaan syitä sekä esitetään parannusehdotuksia.

Selvitys osoittaa yliopisto, koulutusala ja jopa tiedekuntatasolla, miten tutkinnon suorittamisen yleisyys ja opiskeluajat vaihtelevat eri yksiköissä. Tältä osin selvitys palvelee korkeakoulutuksen kehittämisen lisäksi lukion jälkeisiä jatko-opintosuunnitelmia tekeviä.

Avainsanat: korkeakoulutus, mediaanivalmistumisajat, koulutuksen tehokkuus, koulutuksen läpäisy, ylemmät korkeakoulututkinnot.

Lempinen Petri ja Tiilikainen Anna: Opiskelijatutkimus 2000. Otus rs 21/01. ISBN 952-5282-11-2. ISSN 1456-9353.

Tutkimus perustuu kaikkien Suomen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoista valitulle otokselle lähetetyn kyselyn tuloksiin. Kyselyyn vastasi 2.157 korkeakouluopiskelijaa ja vastausprosentti oli 48. Kyselylomakkeen aihepiirit koskivat opiskelijoiden asumista, opintoja, taloudellista tilannetta ja sen kokemista, työssäkäyntiä, kansainvälistä opiskelua ja vanhempien sosioekonomista asemaa.

Suomalaiset opiskelijat näyttäytyvät tutkimuksen tuloksissa huomattavan heterogeenisena joukkona. Opiskelijoiden välillä löydettiin eroja opintojen päätoimisuuden, ajankäytön ja työssäkäynnin suhteen liittyen opiskelijoiden ikään, perheellisyyteen, opintojen kestoon, koulutusalaan ja korkeakoulusektoriin. Vanhemmat ja/tai naimisissa olevat opiskelijat käyvät muita enemmän ansiotyössä ja käyttävät vähemmän aikaa opiskeluun. Nuoremmat opiskelijat, jotka ovat useammin yksinasuvia tai avoliitossa, opiskelevat enemmän päätoimisesti ja osallistuvat runsaasti opetukseen. Mikäli he käyvät ansiotyössä, on se yleensä osa-aikaista. Nuorempien opiskelijoiden ajankäyttö määrittyy enemmän opiskelun kautta, vanhempien opiskelijoiden ajankäyttöä ohjaavat työssäkäynti ja/tai perhe.

Ammattikorkeakouluopiskelijat opiskelevat yliopisto-opiskelijoita useammin päätoimisesti ja he käyttävät enemmän aikaa opetuksessa opiskeluun ja vähemmän aikaa itsenäiseen opiskeluun kuin yliopisto-opiskelijat. Opintojen keston, päätoimisuuden ja ajankäytön suhteen ammattikorkeakoulu-opiskelijat ovat yliopisto-opiskelijoita huomattavasti homogeenisempi joukko. Ammattikorkeakoulu-opiskelijoiden rajattu opintojen kesto asettaa reunaehdot sille, mihin ja miten opiskelija voi opiskeluaikaansa käyttää. Ammattikorkeakouluopiskelijoihin verrattaessa näkyy yliopisto-opiskelijoiden opiskelussa vielä akateeminen vapaus, jos sillä tarkoitetaan ajankäytön vaihtoehtoja. Näin siitäkin huolimatta, että myös yliopisto-opiskelijoiden opiskelun on jo pitkään väitetty muuttuneen koulumaiseksi. Akateeminen vapaus merkitsee opiskelijalle henkilökohtaisten valintojen vapautta ja vaikeutta. Ansiotyössä käynti taloudellisen tilanteen parantamiseksi ja/tai työkokemuksen saamiseksi on opiskelijan harkittavissa oleva asia. Yliopisto-opiskelu antaa siihen mahdollisuuden - millä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Korkeakouluopiskelijat kokivat taloudellisen tilanteensa keskimäärin paremmaksi kuin mitä 90-luvun opiskelijatutkimuksista on käynyt ilmi. Taloudellinen nousukausi ja työpaikkojen helpompi saanti näkyy opiskelijoiden tilanteessa. Kansainväliseen opiskeluun osallistuminen on jatkuvasti kasvussa, vaikka Opetusministeriön vaihto-opiskeluun osallistujien tavoitemääriin ei vielä täysin olla päästy. Opiskelijoiden mahdollisuudet erilaisiin tapoihin käyttää aikaansa näyttävät siis jatkuvasti kasvavan. Tutkimusten tulosten valossa voidaan todeta, että brutto- ja netto-opiskeluaikojen määrittely ei liity ainoastaan opintojen kestoon vaan myös opiskeluaikaiseen tilanteeseen, joka voi yhdenkin opiskelijan kohdalla vaihdella monta kertaa opiskelun kuluessa. Tähän liittyen voidaan todeta, että suomalaisen korkeakouluopiskelijan kohdalla ei nykypäivänä pidä paikkaansa se, että yksilö käyttäisi koulutusaikanaan kaiken ansaitsemiskapasiteettinsa inhimillisen pääoman investointeihin.

Missä vaiheessa yksilö muuttuu päätoimisesta opiskelijasta sivutoimiseksi opiskelijaksi ja lopulta kokoaikaiseksi työntekijäksi? Rajan vetämisen ongelma on ollut keskustelun kohteena jo kauan, eikä lopullista ratkaisua ole löydetty. Loppuluvussa pohditaan suomalaista tapaa opiskella eli opintoja, ajankäyttöä, opiskelun rahoitusta ja ansiotyössä käyntiä tutkimuksen tulosten perusteella.

Blomster Peter: Yliopisto-opiskelijoiden toimeentulo ja opintotuki 1900-luvun Suomessa. Kela. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 56/2000. ISBN 951-669-541-8. ISSN 1238-5050.

Tutkimuksessa tarkasteltiin opiskelijoiden toimeentulon rahoitusta ja opiskelijoiden kulutusrakennetta 1900-luvun Suomessa. Aineistona käytettiin aikaisempia opiskelijatutkimuksia sekä Kelan, Tilastokeskuksen, VOTK:n aineistoja. Keskeistä työssä oli selvittää miten toimeentulon rahoitus ja kulutus olivat muuttuneet eri ajanjaksoina, ja miten erityisesti opintotuki oli vaikuttanut näihin muutoksiin.

Tutkimuksen alussa selvitettiin korkeakoulutuksessa ja yhteiskuntapolitiikassa tapahtuneiden muutoksien sekä opiskelijamäärien kasvun vaikutusta opintotukijärjestelmän kehittymiseen. Lähinnä opiskelijamäärien kasvusta johtuen opiskelijan asema muuttui agraariyhteiskunnan eliittiylioppilaasta 1900-luvun lopun massakorkeakoulun opiskelijaksi. Opiskelijan aseman muuttumiseen liittyi myös 1960-luvunpuolivälissä asenteiden murros, jossa opiskelijat ja valtio alkoivat nähdä opintojen tukemisen voimakkaammin sosiaalipoliittisena kysymyksenä aiemman omatoimisuuden sijaan. Opiskelijoiden laajenevaan vaikuttamiseen liittyivät myös lukuisat opiskelijatutkimukset, joilla kartoitettiin opiskelijarakennetta ja opiskelijoiden toimeentuloa. Samaan aikaan yhteiskuntapolitiikassa voimistui näkemys koulutuspolitiikasta ja opiskelijoiden toimeentulosta makrotaloudellisena kysymyksenä. Koulutus oli väline kansatalouden kasvuun ja opintotuki edellytys täysipainoiseen opiskeluun.

Opintotukijärjestelmän muutoksia päädyttiin tarkastelemaan neljässä ajanjaksossa. Opintotuen historia jaettiin opintososiaalisten etuuksien muutoksien mukaan 1. Oma- ja lähiyhteisövastuun ajanjaksoon 2. Valtion takaamien lainojen ajanjaksoon (institutionaalinen omavastuu) 3. Valtion laajenevan tuen ajanjaksoon 4. Opintorahapainotteinen ajanjaksoon (sosiaaliturvamaisuus).

Ensimmäisen ajanjakson alkupuolella tyypillistä oli, että ylioppilaat tukeutuivat vanhempien avustuksiin ja velaksi lukemiseen. Työtilaisuuksien puutteen ja opiskelijakulttuurin ominaispiirteiden vuoksi vuosisadan alun suppea ylioppilasryhmä ei rahoittanut opintojansa ansiotöillä. Kun opiskelijamäärät kymmenkertaistuivat vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla noin 15 000 henkilöön, alkoi opiskelijajoukon rakenne muuttua vähitellen vanhemmaksi sekä alueellisesti ja sosiaalisesti laajemmaksi. Kun lainojen takauksien saanti tuotti monille vaikeuksia, lainojen osuus opintojen rahoituksessa pieneni ja rahoitus haettiin yhä useammin lukukausien aikaisella työssäkäynnillä. Opiskelijajoukon laajentumisesta huolimatta vanhempien osuus rahoituksesta pysyi vielä 1950-luvun lopussa korkeana. Korkeakoululaitoksen laajentumisen myötä 1960-luvulla tilanne kuitenkin muuttui. Kun valtio auttoi vähävaraisia opiskelijoita korkotuella vuodesta 1959 lähtien, lainojen osuus rahoituksesta kasvoi. Opiskelijamäärät kasvoivat erityisen nopeasti 1960-luvulla, joten vanhempien merkitys toimeentulon rahoituksessa alkoi voimakkaasti laskea. Vanhempien tuen puuttuessa ansiotöiden merkitys opintojen rahoituksessa kasvoi nopeasti.

1960-luvulla yhä useammin ylioppilaiden toimeentulo-ongelmat nähtiin osana laajempaa korkeakoulu- ja yhteiskuntapoliittista järjestelmää. Myös opiskelijamäärien kasvu loi paineen järjestää kattava opintotukijärjestelmä. Niin kutsuttu Ahon komitea ehdotti Ruotsin mallin mukaista opintotukijärjestelmää, joka koostuisi opintorahasta ja valtion takaamista opintolainoista. Ehdotus koettiin valtiontaloudellisesti liian kalliiksi. Uusi opintotukijärjestelmä luotiin nopeasti mietintönsä jättäneen niin kutsutun Nummisen komitean mietinnön mukaisesti. Uusi opintotukijärjestelmä perustui pankkien myöntämiin ja valtion korkotukemiin ja takaamiin opintolainoihin. Tämä vuoden 1969 opintotukijärjestelmää oli valtion vastaus opiskelijoiden toimeentulo-ongelmiin. Opintolainaan perustuvan järjestelmän keskeinen perustelu oli, se että mahdollisimman monet opiskelijat voisivat opiskella täysipainoisesti. Sen lisäksi että, opintolainan tuli turvata perustoimeentulo, universaalin ja institutionaalisen lainajärjestelmän odotettiin vähentävän työssäkäyntiä. Opintotuella valtio odotti tehostavansa opintoja siten, että opiskeluajat lyhenisivät ja keskeyttäminen vähenisi.

Opintotukijärjestelmä muuttikin opiskelijoiden toimeentulon rakennetta. Työtuloihin perustuva omavastuu muutti muotoaan, sillä valtio lähinnä institutionalisoi opintolainajärjestelmällä opiskelijoiden omavastuun. Opintotuki oli lainaa, joka oli maksettava takaisin. Opintolaina kattoi 1970-luvulla keskimäärin yli puolet opiskelijoiden toimeentulosta. Samalla opiskelijarakenteen muututtua usein varakkuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan perustunut yhteisövastuun aika murentui. Vanhempien osuus rahoituksesta keveni noin neljästäkymmenestä prosentista kymmeneen prosenttiin kokonaisrahoituksesta. Valtio ei kuitenkaan saavuttanut opintotuella tavoitettaan työssäkäynnin vähentämisestä. Vaikka työtulojen osuus kokonaisrahoituksesta putosi, osa opiskelijoista koki velkaantumiseen perustuvan toimeentulon epämiellyttävänä ja täydensi toimeentuloaan palkkatuloilla. Epäkohdista huolimatta opintolainajärjestelmä loi opiskelijoille aivan uudet edellytykset opiskella.

Lainaan perustuva opintotukijärjestelmä kriisiytyi vuonna 1976 kun pankit katsoivat opintolainat kannattamattomiksi. Pankit leikkasivat myönnettäviä opintolainoja ja opiskelijoiden perustoimeentulon vaarantuessa valtio joutui luopumaan passiivisesta takuumiehen roolistaan. Opintolainaleikkauksia korvasi opintorahan vuosittaiset korotukset ja uusi opintorahan asumislisä. Opiskelijoiden toimeentulo ei kuitenkaan parantunut merkittävästi uudistuksien myötä. Erityisesti elinkustannusten nousu kasvatti opiskelijoiden välttämättömyysmenojen osuuden 50:stä 60 prosenttiin. Omavastuu toimeentulosta kuitenkin supistui. Vuosina 1977-1992 valtion välittömän tuen osuus kasvoi vuosittain. Opintolaina pysyi silti opintotuen peruskivenä. Lainan nostaminen oli usein kannattava, koska korkea inflaatio söi lainapääomaa ja opiskelijoiden työllisyysnäkymät olivat suotuisat. Opintotuen enimmäismäärä pysyi uudistuksista huolimatta reaaliarvoltaan noin 3 000 markassa, joten opiskelijat täydensivät opiskelunaikaistaan toimeentuloaan edelleen palkkatuloilla.

Vuonna 1992 opintotukijärjestelmää muutettiin perusteellisesti. Taustalla oli korkojen nousu, joten pankit kokivat jälleen opintolainat kannattamattomiksi. Opintolainat muuttuivat markkinaehtoisiksi ja jälleen opintolainan merkityksen pienentymistä paikattiin välittömän tuen korotuksilla. Opintotuen opintorahan määrä yli kaksinkertaistui 1570 markkaan. Samalla opintotuen saantiaikaa supistettiin 7 vuodesta 55 kuukauteen. Periaatteena oli siis jakaa tukea ”enemmän mutta nopeammin”. Opintotukijärjestelmä ei kuitenkaan toiminut käytännössä niin kuin oli tavoite. Muutokset opintolainajärjestelmässä romahduttivat lainan suosion. Opintolainasta tuli laina opiskelijalle. Opintolainaa ei enää välttämättä mielletty edes opintotueksi. Opiskelijatutkimuksista ilmennyt velkaantumisen pelko konkretisoitui, kun lainan käyttöaste putosi noin puolesta neljännekseen. Opintolainan sijaan opiskelijat täydensivät toimeentuloaan palkkatuloillaan. Tutkimukset antavatkin viitteitä siitä, että erityisesti 1990-luvulla työssäkäynti on lisääntynyt. Osaltaan tätä selittää asumiskustannusten nousu. Välttämättömyysmenojen osuus on noussut jälleen 60 prosenttiin kokonaiskulutuksesta.

Vaikka opintotukijärjestelmä on mahdollistanut 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien yhä laajemmille opiskelijaryhmillä toimeentuloedellytykset, on tukijärjestelmän kehittäminen jäänyt puolitiehen. Järjestelmistä ja aikakausista riippumatta ongelma on pysynyt samankaltaisena: opintotuki ei riitä kattamaan opiskelijoiden keskimääräisiä elinkustannuksia, joten opiskelijat täydentävät tulojaan edelleen vanhempien avustuksilla ja erityisesti ansiotuloilla.

Hiltunen Jussi ja Lempinen Petri: Opiskelijavaikuttajabarometri. Otus 19/2000.

Kyselyssä havaittiin edunvalvonnan ja ylioppilaskunnan toimintaan liittyvien asioiden painottuminen edustajistoryhmien tavoitteissa. Vaikka ylioppilaskuntatoiminnassa ja ylioppilaslehdisssä aika ajoin keskustellaan opisielijaa ja korkeakoulutusta koskevien asioiden ja laajemman yhteiskunnallisen näkemyksen painoarvoista opiskelijatoiminnnassa, ovat ylioppilaskunnat ja SYL jo vuosikymmenien ajan muodostuneet etujärjestöiksi. Sinänsä tiukemmin koulutukseen keskittyvä ja laajemmin yhteiskuntaa tarkasteleva toiminta eivät välttämättä ole toisille vastakkaisia tai toisia poissulkevia.

Vastaajat suhtautuivat realistisen kriittisesti ylioppilaskuntien ja SYL:n mahdollisuuksiin vaikuttaa valtakunnan tason ratkaisuihin liittyen korkeakoulutukseen. Ratkaisu tähän ongelmaan voi olla liittoutuminen muiden järjestöjen kanssa kuten yliopistolaitoksen resursseihin vaikutettaessa on tapahtunut. Tulevaisuudessa raja-aita yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä voi madaltua tällaisen yhteistyön edetessä. Toisaalta ylioppilaskuntien luonnollinen työkenttä paremmin vaikutusmahdollisuuksin löytyy paikalliselta tasolta, missä yliopistojen autonomia on kasvanut. Myös lukuisista opiskelijan hyvinvointiin vaikuttavista asioista päätetään kuntatasolla.

Usko koulutukseen hyödyllisenä henkilökohtaisena ratkaisuna eli vahvana, mutta kouluttautumista ei nähty ensisijaisesti taloudellisen hyödyn tavoitteluna. Koulutusoptimismin kääntöpuolella oli epäluulo korkeakoulutukse nmäärällistä laajentumista kohtaan. Kriittisyys valtioneuvoston ja opetusministeriön koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman monia tavoitteita kohtaan oli selvä. Myös korkeakoulutuksen kohtalo Europpan yhdentymisessä herätti huolta.

Vastauksia voi luonnehtia jopa konservatiivisiksi, muutosehdotuksia vastustaviksi. Toisaalta kyselyn ajoittuminen yliopistojen resurssipulasta käydyn keskustelun kanssa päällekkäin, on voinut vaikuttaa mielipiteisiin. Muutoksiin on vaikea suhtautua myönteisesti, kun yliopistojen perustoimintojen suorittaminen ei onnistu. Vuoden 1999 kokemukset opiskelijoiden asumistuen muutosten suhteen eivät rohkaise vastaanottamaan kehittämisehdotuksia, mitkä voivat valtiovarainministeriön painostuksesta muuttua nopeasti säästötavoitteiksi.

Tämän päivän opiskelijan näkökulmasta opintotuki kaikkine koulutuspoliittisine elementteineen on syytä sopeuttaa muihin tulonsiirtoihin ja etuuksiin. Käsitys, että opiskeluaikaan liittyy jotain erityistä, millä voidaan perustella muuta väestöä heikompaa taloudellista asemaa tai velaksi elämistä, on täysin vanhanaikainen.

Vetoaminen opiskelun investointiluonteeseen taloudellisin perustein on kyseenalainen. Suomessa kouluttautuminen on muodostuut välttämättömyydeksi ei pelkästään lisäarvon hakemiseksi. On syytä muistaa, että kouluttautumisen edut tulevat paitsi opiskelijan myös elinkeinoelämän ja koko yhteiskunnan hyväksi.

Kyselyyn osallistui edustajisto 18 tiede- ja taideyliopistosta. Vastausprosentti oli 60, mikä tarkoittaa 320 vastaajaa. Avainsanat: Ylioppilaskunta, edustajisto, opiskelijapolitiikka, korkeakoulutus, opintososiaaliset kysymykset.

Garam Irma: Kansainvälisyyttä käytännössä. Suomalaisten vaihto-opiskelijoiden kokemuksia ulkomailla opiskelusta. Otus 18/2000

Selvityksessä haetaan tietoa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden kansainvälisestä vaihto-opiskelusta. Tarkastelun kohteena olivat seuraavat kysymykset: 1) Ketkä lähtevät vaihto-opiskeluun. 2) Kuinka vaihto-opiskelu rahoitetaan. 3) Kuinka opiskelu ulkomailla vaikuttaa opintojen etenemiseen. 4) Millaisia työelämävalmiuksia opiskelijat kokevat vaihdosta saavansa. Tutkimus toteutettiin kyselylomakkeella, joka lähetettiin puolelle lukuvuonna 1998-99 vaihto-opiskelusta Suomeen palanneista opiskelijoista. Kyselyyn vastasi 876 vaihto-opiskelijaa. Vastaajat edustavat kaikkia Suomen yliopistoja ja kaikkia koulutusaloja.

Vaihto-opiskeluun valikoituu naispuolisia, yksin eläviä, hieman päälle parikymppisiä, korkeasti koulutettujen vanhempien lapsia. Myös eri koulutusalojen välillä on suuria eroja vaihto-opiskeluun lähdön yleisyyden suhteen. Vaihto-opiskelu on kallista ja vaatii opiskelijaa turvautumaan useampaan rinnakkaiseen rahoitustapaan kuin opinnot kotimaassa. Moni vaihto-opiskelija joutuu turvautumaan kesken vaihto-opiskelun vanhempien taloudelliseen tukeen. Kaiken kaikkiaan taloudellisia ongelmia ei kuitenkaan pidetty opintoja vakavasti häiritsevänä tekijänä. Vaihto-opiskelu osoittautui opintoja pitkittäväksi tekijäksi. Suurin osa vaihto-opiskelijoista koki valmistumisensa viivästyvän ulkomailla olon takia ja suurin osa heistä koki valmistumisensa viivästyvän vähintään vaihtoajan pituuden verran. Opintojen viivästyminen liittyy sekä ulkomailla suoritettuihin opintoihin että niiden tutkintoon sisällyttämiseen kotimaassa. Vaihto-opiskelijat ovat tyytyväisiä vähäisempäänkin opintosuoritukseen ulkomailla. Vaihto-opiskelusta haetaan ennen kaikkea kokemuksia ja kielitaitoa, ei niinkään opintosuorituksia. Samalla vaihto-opiskelijoiden on kohtalaisen vaikea saada pakollisia opintojaan korvattua ulkomailla suoritetuilla opinnoilla. Ulkomaan suoritukset jäävät tutkinnon kannalta ylimääräisiksi. Vaihto-opiskelijat kokevat ulkomailla opiskelusta hyötyä työelämän ja erityisesti työpaikan saamisen kannalta. Kielitaitoa, sosiaalisia valmiuksia ja selviytymistaitoa pidettiin työelämän kannalta merkittävimpinä vaihto-opiskelun anteina.

Lempinen Petri ja Tiilikainen Anna: Tietoverkkopalvelut ja opiskelijaterveydenhuolto. YTHS:n Internetpalveluiden käyttäjä- ja kehittämisselvitys syksyllä 1999.

Kysely osoitti, että opiskelijoilla on periaatteellista kiinnostusta YTHS:n palvelujen käyttämiseen myös tietoverkkojen välityksellä. Vastaajista kaksi kolmesta katsoi, että verkkopalvelut helpottaisivat heidän elämäänsä suuresti tai jonkin verran. Tästä ei voi päätellä, missä määrin opiskelijat tulisivat verkkopalveluja käyttämään, mutta se kertoo heidän halustaan saada peruspalveluitaan ja luotettavaa terveystietoa Internetin välityksellä.

Kyselyyn vastanneista neljännes oli käynyt YTHS:n Internet-sivuilla. Heistä puolet tosin vasta kyselyn vuoksi. Netin kautta tapahtuvaa ajanvaraamista, varatun ajan peruuttamista ja palautteen saamista testituloksista pidettiin hyvin tärkeinä. Vähiten kiinnostusta herättivät henkilökohtainen neuvonpito hoitavan henkilön kanssa ja sairauksien hoitoon, lääkkeiden käyttöön yms. seurantaan liittyvä yhteydenpito sähköpostilla. Neljännes vastaajista ei pitänyt näitä kovin tärkeinä.

Vastaajista neljäsosa ilmoitti käyttäneensä Internetin terveyspalveluja. Heistä puolet oli käynyt YTHS:n kotisivuilla. Palaute terveysvinkeistä ja kotisivuista yleensä oli samansuuntaista. Myönteisimmät arviot kyselyssä saatiin sivuilta löytyvän tiedon hyödyllisyydestä ja navigoinnin helppoudesta. Tyytyväisyys kohdistui sivujen sisältöön kritiikin kohdistuessa ulkonäköön ja tekniseen toteutukseen.

Tällä hetkellä YTHS:n kotisivuilla on säätiön yleisesittelyn ja terveydenhoitoasemien palvelujen tietojen lisäksi terveysvinkkejä, mihin on koottu vastauksia opiskelijoiden usein esittämiin kysymyksiin. Muutamalla asemalla on lisäksi verkkolääkärityyppisiä palveluja.

Selvityksen mukaan kyselyn vastaajat pitivät YTHS:n nykyisten verkkopalvelujen perustaa oikeana. Palvelujen esittelyn, sähköisen lääkärikirjan ja sähköpostineuvonnan oheen opiskelijat haluavat ennen kaikkea mahdollisuuden ajanvaraamiseen. "Virtuaaliklinikan" kehittämisen ohessa verkko- ja sähköpostiviestintää voi hyödyntää palveluiden saatavuuden parantamiseen ja niiden käyttöön opastamiseen.

Kyselyyn vastanneista neljä viidestä ilmoitti, että heillä oli käytössään tietokone, mutta yli kolmannes näistä koneista oli vailla Internet-yhteyksiä. Omalta koneeltaan pääsi nettiin 54 % vastaajista. Valtaosa vastaajista (73 %) ilmoitti käyttävänä Internetia ja sähköpostia useassa eri paikassa, mutta ensisijaiseksi käyttöpaikaksi ilmoitti yliopiston 41 % vastaajista. Kodin tai työpaikan kone oli valittu useammin pääasialliseksi netin käyttöpaikaksi kuin yliopiston koneet.

Tiedot perustuvat 413 opiskelijan vastauksiin, otoksessa oli Helsingin (HY, HKKK), Oulun (OY) ja Espoon (TKK) opiskelijoita; vastausprosentti oli 37.

Tiilikainen Anna: Uusi opiskelija ja yliopisto. Opiskelijoiden ensimmäisen opintovuoden kokemukset ja vastaanotto yliopistolla. Otus 17/2000.

Selvityksen tarkoituksena oli koota ja arvioida yliopisto-opiskelijoiden kokemuksia ensimmäisen opintovuoden aikana. Tarkastelun kohteena olivat: 1) opiskeluvalintaan liittyvät tekijät, kuten nykyisiin opintoihin hakeutumisen syyt ja pääsikö opiskelija haluamaansa opiskelupaikkaan, 2) opintojen aloittaminen elämän murroskohtana, 3) opiskelijoiden vastaanotto yliopistolla ja laitoksellaan liittyen opintojen ohjaukseen, opetukseen sekä vuorovaikutukseen laitoksen henkilökunnan ja toisten opiskelijoiden kanssa ja 4) opintojen eteneminen ja suhtautuminen tulevaisuuteen opiskelijana.

Opiskelijoiden kokemuksia selvitettiin lomakekyselyn avulla. Kysely kohdistettiin keväällä 1999 ensimmäistä lukuvuottaan yliopistossa päättäville opiskelijoille. Kyselyyn vastasi 583 opiskelijaa ja vastausprosentti oli 52. Kyselyyn osallistuneet opiskelijat olivat Helsingin ja Oulun yliopistojen humanistisista, kasvatustieteellisistä, ja luonnontieteellisistä tiedekunnista.

Erilaiset uudet opiskelijat kokevat opintojen aloittamisen eri tavalla. Elämäntilanteeseen liittyy useita muutoksia, kuten itsenäistyminen vanhemmista, muutto uuteen asumismuotoon ja uudelle paikkakunnalle ja sosiaalisten suhteiden muuttuminen. Vaikka suuri osa yliopisto-opintonsa aloittavista opiskelijoista on nuoria, niin osa opiskelijoista aloittaa opintonsa vanhempina ja heillä on aikaisempaa, lukion jälkeistä koulutustaustaa ja heidän elämäntilanteensa on vakiintuneempi. Opiskelija-aineksen heterogeenisyys vaikuttaa osaltaan siihen, millaista ohjausta yliopiston tulee tarjota erilaisille uusille opiskelijoille.

Selvityksessä keskeiseksi ongelma-alueeksi nousi laitoksen opettajilta ja muulta henkilökunnalta saadun ohjauksen puutteellisuus. Opettajatutor tai omaopettaja oli suurelle osalle uusista opiskelijoista vieras käsite. Opiskelijat olisivat toivoneet opettajilta ohjausta erilaisissa opintojen aloittamiseen liittyvissä kysymyksissä ja opintojen suunnittelussa. Eroja ohjauksen saannissa löytyi eri tiedekuntien ja yliopistojen välillä. Opintojen alun ohjaus liittyi opiskelijoiden kokemuksiin opetuksesta, omista opiskelutaidoistaan, sosiaalistumisesta yliopistoyhteisöön ja suuntautumiseen tulevaisuuteen opiskelijana.

Lehtonen Rosa: Tähtäimessä tulevaisuus. Tutkimus suomalaisista ammattikorkeakoulu-opiskelijoista. Otus 16/1999.

Tutkimuksessa selvitettiin ammattikorkeakouluopiskelijan sosiaalista ja taloudellista tilannetta sekä kartoitettiin ammattikorkeakouluissa virinnyttä opiskelijakulttuuria. Ammattikorkeakoulut perustettiin 1990-luvulla, eikä tällaista tietoa niiden opiskelijoista ole aikaisemmin kerätty. Tutkimus tuo tarvittavan lisänsä opiskelijatutkimuksiin, joita on jo pitkään tehty yliopisto-opiskelijoiden parissa.

Sosiaalista asemaa tarkasteltiin vanhempien sosioekonomisen aseman ja opiskelijan omien perhesuhteiden avulla. Taloudelliset tekijät otettiin tarkasteluun sekä opiskelijan omien tulojen, tulonsiirtojen ja velkaantumisen että opiskelijan vanhempien tulojen ja varallisuuden muodossa. Näitä seikkoja selvitettiin Tilastokeskuksesta hankitun aineiston avulla, joka kattoi kaikki 40453 vuoden 1996 amk-opiskelijaa.

Opiskelijoiden subjektiivisia kokemuksia opinnoista ja opintoympäristöstä selvitettiin kyselytutkimuksen avulla. Kysely kohdistui kolmannen vuoden opiskelijoihin eri aloilla seitsemässä ammattikorkeakoulussa. Vastaajien määräksi tuli 571 opiskelijaa, jolloin vastausprosentiksi saatiin 49 %. Ammattikorkeakoulujen opiskelijat osoittautuivat tutkintoonsa enimmäkseen tyytyväisiksi. Opiskelupaikan valintaan oli vaikuttanut alan mielenkiintoisuus, usko koulutuksesta selviämiseen, alalle sopivat taidot ja hyvinä pidetyt mahdollisuudet työelämässä. Opiskelukulttuuri hahmottui tyytyväisyytenä opiskeluun, sosiaalisena viihtymisenä ammattikorkeakoulussa ja opiskelijatoimintaan osallistumisena, mutta myös ilmapiirin kireytenä tai kilpailevuutena.

Opiskelukokemukset olivat pääosin myönteisiä, mutta opiskelu ei näytä muodostavan kaikille elämän kulmakiveä, vaan opiskelijaelämä on pirstaloitunut. Ansiotyö, ystävät, perhe ja harrastukset ovat merkittävässä osassa opiskelun rinnalla. Tulevaisuuteen suhtaudutaan melko luottavaisesti, sillä työtilanne näyttää useimmilla aloilla hyvältä eivätkä opiskelijat koe aikuistumisen koetuksia suurempia ongelmia.

Säntti Janne: Opiskelukyvyn jäljillä. Otus 15/1999.

Tutkimus tarkastelee opiskelijan toimintakykyisyyttä, joka tutkimuksessa on nimetty opiskelukyvyksi, ja soveltaa työelämätutkimuksen antia yliopistokontekstissa toimivaan opiskelijaan. Tutkimuksessa tarkastellaan ensisijaisesti yliopisto-opiskelun yhteisöllisiä, vuorovaikutuksellisia ja pedagogisia kysymyksiä. Opiskelukykyyn vaikuttavat seikat paikallistuvat opiskelijan, hänen tehtävänsä ja yhteisön välisessä vuorovaikutuksessa. Kyseiset tekijät eivät pelkästään vaikuta opiskelukykyyn, vaan ne ovat myös osa sitä. Toisaalta tutkimuksessa luodaan kuvaa vallitsevasta opetuksen kehittämistilasta. Tutkimuksen aineistona ovat opiskelijoiden ryhmähaastattelut sekä kahden avainhenkilöryhmän, opetuksen kehittäjät ja tukipalveluiden toimijat, haastattelut.

Tutkimuksessa eritellään opiskelukykyä ja sen tukemiseen liittyviä toimia korostamalla akateemisen kulttuurin yhteispiirteitä tietoisena siitä, että akateeminen maailma jakaantuu lukuisiin eri tasoisiin kerrostumiin. Tarkastelutaso pysyttelee siten yleistasoisena. Yliopistomaailmaan ulkopuolisia tekijöitä ei tutkimuksessa eritellä, vaikka ne osaltaan vaikuttavatkin opiskelukykyyn.

Havaintojen perusteella tärkeitä opiskelukykyyn vaikuttavia tekijöitä ovat opiskelijan integroituminen laitokseen opintojen alkuvaiheessa ja avoin vuorovaikutus opiskelijoiden ja opettajien välillä. Näillä tekijöillä on tärkeä merkitys myös opiskelijan roolin ja tehtävän selventämisessä ja toteuttamisessa. Puhuttaessa ohjaus- ja palautekäytännöistä olisi määrän lisäksi kiinnitettävä huomiota myös laadullisiin kysymyksiin. Sosiaaliset ja vuorovaikutukselliset opetusmenetelmät näyttäisivät mahdollistavat opiskelijan integroimisen laitokseen ja ohjauksen luonnollisessa oppimiskontekstissa.

Vesikansa Sanna, Lempinen Petri ja Suomela Sanna: Tehokkaaseen opiskeluun - norminopeutta vai mielekästä oppimista. Otus 14/1998.

Selvityksessä tarkastellaan yliopisto-opintojen etenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja tutkinnon suoritusaikoja. Selvitys toteutettiin keväällä 1998 opetusministeriön toimeksiannosta. Se tehtiin tausta-aineistoksi opiskelun tehostamiskeinoja suunnitelleelle työryhmälle. Otokseen valittiin 2.400 vuosina 1993 ja 1996 opintonsa aloittanutta opiskelijaa kaikista Suomen yliopistoista. Vastausaktiivisuus oli 58 %.

Valtaosa vastaajista piti viiden vuoden tavoiteaikaa sinänsä järkevänä, vaikka suhtautuminen vaihteli koulutusalojen kesken. Tämä johtui erilaisista odotuksista opintojen suhteen. Suurin osa arvioi valmistuvansa noin viidessä vuodessa, mutta arviot venyivät opiskeluvuosien myötä. Viidennen vuoden opiskelijat uskoivat säännönmukaisesti valmistuvansa hitaammin kuin vuonna toisen vuoden opiskelijat.

Opintojen etenemistä hidastavat opiskeluaikainen työssäkäynti, mikä usein liittyy toimeentulon turvaamiseen. Tämän lisäksi vastaajat olivat tyytymättömiä mm. kesäopetukseen ja kurssikirjojen määrään. Näiden resurssikysymysten ohessa esiin nousivat raskaat tutkintovaatimukset ja kannustamaton opiskeluilmapiiri, mihin liittyy vähäinen vuorovaikutus opettajien kanssa. Käytännössä kyse on riittämättömästä opintojen ohjauksesta, mikä ajankohtaistuu tutkielman teon yhteydessä. Opiskelijoiden kannustaminen vaihto-opiskeluun on ristiriidassa nopean opiskelun ihanteen kanssa. Laitoksen yhteydet työelämään samoin kuin koulutusta vastaava työkokemus lisäävät opiskelijan motivaatiota valmistua.

Vesikansa Sanna: 55 kuukautta opintotukea. Opintotukiajan riittävyys yliopisto-opiskelijoilla. Otus 13/1998.

Opintotukiuudistuksessa vuonna 1992 tukiaikaa lyhennettiin seitsemästä vuodesta 55 kuukauteen. Tutkimuksessa kartoitettiin, miten lyhennetty tukiaika on riittänyt tutkinnon suorittamiseen. Aineistona käytettiin kaikista yliopistoista saatuja tilastoja sekä kyselyaineistoa. Kyselyyn valittiin neljällä suurella koulutusalalla (teknillistieteellinen, humanistinen, luonnontieteellinen ja yhteiskuntatieteellinen) vuonna 1992 opintonsa aloittaneita. Näillä aloilla opiskeluajat ovat olleet perinteisesti pitkiä.

Opintotukikuukausien loppuminen ennen valmistumista osoittautui yllättävän yleiseksi ongelmaksi. Vastaajista vain runsas kolmannes ilmoitti tukikuukausien riittävän riittämättömyyttä selitti parhaiten koulutusala. Humanistisella alalla opiskelevista 72 % ilmoitti tuen loppuvan ennen valmistumisesta. Luonnontieteellisellä alalla osuus oli 58 %, yhteiskuntatieteellisellä alalla 51 % ja teknillistieteellisellä 29 %. Naisilla tukikuukaudet loppuivat kesken miehiä useammin.

Koulutusalojen välisiä eroja selitti tutkinnon rakenne. Erityisesti vieraiden kielten koulutusohjelmien tutkintorakennetta pidettiin raskaana. Minimivaatimuksia laajemmat tutkinnot olivat myös yleisiä. Puutteet ohjauksessa ja kannustamaton opintoilmapiiri olivat yhteydessä tuen riittämättömyyteen. Ulkomailla vaihdossa olleilla loppui tuki muita useammin ennen valmistumista.

Opiskelijoiden oman arvion mukaan toimeentulo-ongelmat selittävät eniten opintojen hidasta etenemistä. Toisaalta työssäkäynti lisäsi uskoa työllistymiseen ja sitä kautta motivoi opintoihin. Myös elämäntilanteeseen, mm. perheen perustaminen, liittyvät tekijät vaikuttivat opintojen etenemiseen.

Lempinen Petri: Opiskelen siis elän. Kysely- ja tilastotutkimus taidekorkeakoulujen opiskelijoiden asenteista ja elinolosuhteista syksyllä 1997. Otus 12/1998.

Taidekorkeakoulujen opiskelijoiden käsitteleminen yhtenä ryhmänä on yhtä kyseenalaista kuin yliopisto-opiskelijoiden niputtaminen yhteen. Eroja oli havaittavissa niin vanhempien kotitaustan, opiskelijoiden toimeentulon, työssäkäynnin, koulutustyytyväisyyden kuin tulevaisuutta koskevien odotusten suhteen. Tosin taidekorkeakoulujen opiskelijat sosiaaliselta ja taloudelliselta taustalta suhteutuvat pääkaupungin muihin korkeakouluihin. Tämä viittaa osin Helsingin alueen hintatasoon ja työmarkkinoihin. Toisaalta se viittaa Uuteenmaahan merkittävimpänä rekrytointialueena, josta löytyy maan koulutetuin väestö.

Kyselyyn vastanneet suhtautuivat kriittisesti opettajiinsa, opetuksen tasoon ja laajuuteen sekä erilaisiin käytännön järjestelyihin korkeakouluissa. Silti opiskelijat olivat tyytyväisiä koulutusvalintaansa ja uskoivat olevansa itselleen oikealla alalla. Toiseksi he haluavat valmistua eli suorittaa tutkinnon loppuun, vaikka sillä ei olisikaan merkitystä tulevien työmahdollisuuksien kanssa. Tutkinto nähtiin henkilökohtaisen tavoitteen saavuttamisen. Keskeyttäminen koettiin epäonnistumiseksi. Tutkinnon suorittaminen itsessään ei ollut vastaajille tavoite. Opiskelu koettiin oman lahjakkuuden kehittämiseksi ja tulevien oppimismahdollisuuksien parantamiseksi. Halu oppimiseen - kuten tutkinnon suorittamiseen - lähti sisäisestä tarpeesta ja kiinnostuksesta. Se oli ja on osa kasvamista taiteilijaksi.

Opintotukea pidettiin tasapuolisena ja säännöllisenä tulonlähteenä. Tuen suurimpana kiusana oli opintorahan riittämättömyys, joka on johtanut työssäkäynnin korostumiseen 1990-luvun opiskelijoiden parissa. Tämä näkyi myös suuremmissa taidekorkeakouluissa.

Haverinen Kalervo ja Lempinen Petri 1997-1998: Omin avuin, valtion lainoin. Opiskelija-asuntojärjestelmä Suomessa. Suomen ympäristö 173/1998.

Suomalaisen opiskelija-asuntorakentamisen juuret löytyvät 1800-luvulla rakennetuista ylioppilastaloissa. Sieltä alkanut kehitys johti kansallisiksi monumenteiksi tarkoitettujen juhla- ja kerhohuoneistojen muuttumisen aluksi monitoimitaloiksi 1930-40-luvuilla ja toisen maailmansodan jälkeen asuntoloiksi. Modernin opiskelija-asuntorakentamisen edellytyksenä oli opiskelija-asuntojen saaminen 1967 asuntotuotantolain piiriin. Tämä merkitsi opiskelija-asuntojen rakentamiseen korvamerkittyä rahaa, mikä mahdollisti laajan ja koko maan kattavan asuntotuotannon 1970-80-luvuilla

Suomessa opiskelija-asuntojen rakentaminen kuului opiskelijajärjestöjen toimintaan. Rakentaminen levisi 1960-luvulla uusia korkeakouluja perustettaessa Tampereelle, Jyväskylään ja Ouluun. Tästä huolimatta se säilyi yhä opiskelijajärjestöjen käsissä. Pääasiallisia toimijoita olivat ylioppilaskunnat ja Helsingissä myös osakunnat. 1960-70-luvukujen taitteessa eri korkeakoulupaikkakunnille perustettiin opiskelijajärjestöjen ja kuntien yhteiset rakennuttajat, jotka ovat pääasiassa olleet säätiömuotoisia.

Lempinen Petri: Opiskelijabarometri 1997. Kyselytutkimus korkeakouluopiskelijoiden elinolosuhteista ja asenteista. Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö Otus 11/1997.

Opiskelijat muodostavat ikäjakaumaltaan, asumismuodoiltaan ja työssäkäynniltään hajanaisen joukon. Itse asiassa Œopiskelija¹ on vain sana, jota käytetään kuvaamaan opiskeluoikeuden saaneita. Se ei kuitenkaan itse asiassa kerro mitään opiskelijoista vaan vaatii rinnalleen tarkempia määrittelyjä (esimerkiksi perus-, jatko- tai aikuisopiskelija). Kyselyyn vastanneet edustivat aktiivisesti opiskelevaa ja opintotukea käyttävää ryhmää, johon kuuluu lähes kaksi kolmesta korkeakouluopiskelijasta. Heidän osalta kyselyn tulokset vastaavat aika hyvin Tilastokeskuksen aineistoa ja muita viime vuosina tehtyjä kyselyitä. Yli kolmanneksella korkeakouluopiskelijoista ansiotulot olivat vuonna 1994 alle 10.000 markkaa. He tulivat pääasiassa toimeen opintotuella ja vanhempien avustuksella. Yhtä usealla vastaajalla oli asumismenojen jälkeen käytössään alle tuhat markkaa kuukaudessa.

Vastaajien suhtautuminen koulutukseen oli hyvin käytännöllinen. Opiskelun päätavoite oli tutkinnon suorittamisen avulla itsensä kehittäminen ja ammatillisten valmiuksien hankkiminen. Tämän päivän opiskelija vaikuttaa määrätietoiselta ja käytännölliseltä. Yhdeksänkymmentäluvun talouslaman vaikutus näkyy opiskelijoiden lisääntyneenä tietoisuutena tulevan koulutusalan työllisyysnäkymistä.

Opiskelijat suhtautuvat hyvin optimistisesti työllistymismahdollisuuksiin. Heidän käsitystä tukevat myös vastavalmistuneiden työnsaannista kertovat tilastot. Optimismi ei ole levinnyt kaikille aloille. Yhteiskuntatieteilijöistä ja humanisteista alle puolet uskoivat löytävänsä valmistumisen jälkeen koulutusvastaavaa työtä, kun tulevista lääkäreistä ja diplomi-insinööreistä työllistymiseensä uskoivat lähes kaikki.

Statusalojen (kauppa-, lääke- ja oikeustieteet sekä tekniikka) opiskelijat erottuivat vastaajajoukosta muutamassa mielenkiintoisessa kohdassa. Ensinnäkin he uskoivat saavansa muita parempaa opetusta. Toiseksi he uskoivat laitostensa myönteisesti erottuvan korkeakoulun sisällä. Statusalojen opiskelijat uskoivat vankasti työllistyvänsä valmistumisen jälkeen. Tilastokeskuksen aineiston mukaan näillä aloilla opiskeluaikana työskennellään enemmän ja paremmilla palkoilla kuin muilla aloilla. Tämä viittaa selvään kaksijakoisuuteen eri koulutusalojen ja niiden opiskelijoiden kesken. Statusaloille lääketiedettä lukuunottamatta on tyypillistä, että niiltä valmistuneet työllistyvät pääasiassa yksityiselle sektorille.

Helenius Börje: Oman elämänsä räätälit. Raportti epätavanomaisista korkeakouluopiskelijoista pääkaupunkiseudulla. Julkaisu: Otus 10/1996. 60 s.

Tutkimus nostaa esille ja analysoi yhteiskuntamuutoksen viitekehyksessä korkeakouluopiskelijoiden muuttuneita selviytymisstrategioita ja erilaisia koulutuksen jäsennystapoja. Keskeisinä tarkastelufokuksina on akateemisen työn murros sekä individualisoitumisen kautta syntynyt pirstaleinen ja projektimainen elämänhallinta epävarmassa riskiyhteiskunnassa.

Yksilölähtöisen koulutushypoteesin mukaan rakennemuutokset tuotannossa ja työnjaon sosiaalisessa rakenteessa aiheuttavat muutospaineita koulutusjärjestelmään. Ne ilmentyvät uudentyyppisinä koulutuksen ja opiskelun sisältö-, muoto-, jäsennys-, strategia-, ohjaus- ja työelämävaatimuksina, jotka ovat lähtöisin yksilön tavoitteista. Teollisen tuotantotavan palkansaajayhteiskunta väistyy vajaatyöllisyyden riskiyhteiskunnan tieltä, jonka eetos on korostuneena epävarma ja riskialtis. Yksilöt rakentavat omat tulkintansa koulutustarjonnan runsaudensarvesta ja muokkaavat omaa henkilökohtaista tuotetta projektimaisille työmarkkinoille. Yksilöllisen valinnanvapauden hintana on riskien kuormittuminen yksilöiden harteille. Myös epäonnistuneiden projektien hallinta ja niistä oppiminen kuuluvat sirpaleisen elämän ja minäprojektin rakentamiseen.

Tiukkanen Tuula: Opiskelijan oikeusasema. Helsinki: Kela. Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 2, 1995. 100 s.

Tutkimuksessa tarkastellaan voimassa olevan oikeusjärjestyksen korkeakouluopiskelijalle määrittämää oikeusasemaa. Tutkimuksessa selvitetään opiskelijan ja korkeakoulun välisen julkisoikeudellisen suhteen osapuolille asettamia oikeuksia ja velvoitteita, opinto-oikeuden sisältöä ja oikeusvaikutuksia Lisäksi selvitetään opiskelijastatuksen merkitystä toimeentulotuen myöntämisen ja työttömyysturvan kannalta. Oikeutta koulutukseen ja toimeentuloon tarkastellaan myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten näkökulmasta. Tutkimuksessa käydään myös läpi keskeiset opiskelijan käytössä olevat oikeusturvakeinot.

Susila Kimmo: Opiskelijoiden asuminen ja asumistuet. Helsinki: Kela. Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 1, 1995. 90 s.

Tutkimuksessa tarkastellaan opiskelijoiden asumismuotoja ja -tapoja Suomessa sekä näihin sidonnaisia asumisen tukimuotoja. Opiskelijoiden tärkeimmät asumismuodot ovat opiskelija-asunnot, yleiset vuokra-asunnot, omistusasunnot ja vanhempien luona asuminen. Pääosa opiskelijoista kamppailee samoista asunnoista muun väestön kanssa. Opiskelijat kuuluvat asumismuotonsa ja -tapansa perusteella joko opintotuen asumislisän tai yleisen asumistuen piiriin. Asumiskustannuksia alentavilla asumistuilla on keskeinen merkitys opiskelijoiden toimeentulolle. Karkeasti laskien kolmannes kotoaan irtautuneista, kyselyyn vastanneista opiskelijoista sai opintotuen asumislisää, kolmannes yleistä asumistukea ja kolmannes ei saanut tukea asumiseensa. Asumistukijärjestelmien erilaisuuden vuoksi opiskelijat eivät ole tasavertaisessa asemassa keskenään eivätkä suhteessa muuhun väestöön.

Silvonen Jussi: Perustutkintojen suoritusajat lukuvuosina 1990/91 ja 1991/92 eräissä suomalaisissa korkeakouluissa. Perustutkintojen suoritusajat -projektin raportti opetusministeriölle 25.1.93.

Keskeinen tulos oli, että tosiasialliset suoritusajat uudessa tutkintojärjestelmässä ovat olennaisesti KOTA-tietokannan esittämiä lukuja alhaisempia. Saatu tulos selittyy osittain sillä, että siirtyminen uuteen tutkintojärjestelmään on tapahtunut oletettua hitaammin. 1980-90-lukujen vaihteen valmistumisaikoja koskevissa tilastoissa heijastuu lukuja merkittävästi kohottavalla tavalla vanhamuotoista tutkintoa suorittaneiden vaikutus. Vain uusimuotoisen tutkinnon aloittaneiden bruttosuoritusajat vaihtelivat kuuden vuoden molemmin puolin ja nettoajat viiden vuoden molemmin puolin.

Toinen keskeinen tulos oli, että suoritusajat eriytyivät voimakkaasti korkeakoulu- ja alakohtaisesti. Yleisen suoritusaikojen lyhenemistrendin rinnalla on todettavissa pitkittymisongelman keskittyminen eräille koulutusaloille ja korkeakouluihin. Suoritusajat ovat Helsingin yliopistossa merkitsevästi muuta Suomea pidempiä sekä brutto- että nettoajalla arvioituna. Koulutusaloittain tarkasteltuna pitkittymisongelma koskettaa voimakkaimmin humanistista alaa.

Kolmas keskeinen tulos liittyy valmistumista selittäviin tekijöihin. Sosiaalisten taustatekijöiden ja lukioaikaisen koulumenestyksen sijasta valmistumista näyttäisi selittävän koulutukseen valikoituminen sekä professionaalisten motivaation kiteytyneisyyden aste. Koulutusalojen välisiä eroja puolestaan selittävät opetuksen järjestelyyn liittyvät seikat. Tulosten valossa vaikuttaa ilmeiseltä, että opintojen kulkuun liittyvien ongelmien ratkaiseminen edellyttää alakohtaisesti kohdentuvaa nopean valmistumisen esteiden purkamiseen tähtäävää kehittelytyötä. Samalla vaikuttaa ilmeiseltä, että opiskelijoiden motivaatiotekijöiden moninaisuus on syytä ottaa huomioon kehittelytoiminnassa. Ammattimaisesti ja tieteellisesti suuntautuneet opiskelijat asettavat opiskelulle erilaisia odotuksia ja noudattavat myös erilaisia valmistumisstrategioita.