Yle uutisoi lauantaina 14.1. UKK-instituutin laskelmista, joiden mukaan ihmisten liikkumattomuus aiheuttaa Suomessa vuosittain kolmen miljardin euron kustannukset. Torstaina 12.1. suuressa urheilun puheenjohtajatentissä puoluejohtajat keskustelivat muun muassa lasten liikkumisesta. Liikkumattomuus on tiedostettu ongelmaksi jo pitkään. Miksi siihen on silti niin vaikea vaikuttaa?
Puheenjohtajatentissä kysyttiin, kuinka moni olisi halukas lisäämään koululiikunnan tuntimäärää. Onneksi suurin osa puoluejohtajista ymmärsi, että liikuntatuntien lisääminen olisi todennäköisesti pois jostakin muusta oppiaineesta. Lisäksi nostettiin esille myös se, että koululiikunta ei kaikkien mielestä ole kivaa eikä välttämättä kannusta liikkumaan.
Ratkaisuksi lasten liikkumattomuuteen esitettiin pääasiassa niin sanottua harrastamisen Suomen mallia, jonka tarkoituksena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän yhteyteen. Sinänsä erittäin kannatettavaa. Haluaisin kuitenkin nähdä, että liikkuminen ymmärrettäisiin laajempana asiana kuin vain liikuntatuntina tai -harrastuksena.
Vuosia sitten eräs fysioterapeutti (jonka vastaanotolla olin tietysti tuki- ja liikuntaelinongelmien vuoksi!) tiivisti asian hienosti: Kaikista harjoiteohjeista ja liikuntasuosituksista huolimatta tärkeintä on se aika, jolloin en näennäisesti liiku. Eli toki olisi hyväksi tehdä neuvotut harjoitteet ja harrastaa säännöllisesti jotain lihaskuntoa kehittävää, mutta silti kaikkein tärkeintä on se, millaisessa asennossa teen työtä tai seison kaupan kassajonossa.
Kun tätä ajatusta lähdetään kelaamaan historiassa taaksepäin, mitä havaitaan? Aivan päinvastaiseen opettamista. Ekaluokalta asti koulussa on pitänyt pääsääntöisesti istua hiljaa aloillaan. Ensin 45 minuuttia kerrallaan, sitten 56 minuuttia kerrallaan, sitten jopa 90 minuuttia kerrallaan. Peruskoulusta (9 vuotta) lukioon (3 vuotta) ja aina yliopistoon (N vuotta) asti. Istumista. Pitkiä aikoja. Aloillaan. Ja millaisilla istuimilla!
Neljäkymppisenä en enää mitenkään kykene olemaan aloillani 90 minuuttia. Työpisteelläni on sähköpöytä, tasapainomatto, tasapainolauta, jumppapallo ja aktiivi-istuin. Riippumatta siitä, pyörittelenkö taulukoita itsekseni vai osallistunko videopalaveriin, vehtaan asennosta toiseen, heilun paikallani ja ryömin välillä pöydän alle etsimään seuraavaa tasapainoiluvälinettä. Ei siitä kukaan kehtaa huomauttaa – mutta ei sitä kyllä kovin usein näe muiden tekevän. Koulussa tuollainen ei olisi ennen muinoin onnistunut, mutta tänä päivänä saattaa jopa onnistua. Nykyään on sellainen asia kuin Liikkuva koulu. Ja jopa Liikkuva korkeakoulu. Vielä kun saataisiin laajempaan käyttöön Kävelevä kokous, Tanssahteleva kassajono ja Venyttelevä leffailta.
Tina Lauronen, tutkija, Otus