Työpöydälläni on säännöllisen epäsäännöllisesti hankkeita, jotka jollakin tavalla liittyvät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Potentiaali-hankkeen alkukartoituksessa havaittiin, että tasa-arvon edistämiseen ja (sukupuoli)segregaation purkamiseen tähtääviä hankkeita on ollut valtava määrä, mutta samojen ongelmien kanssa painitaan edelleen. Toisaalta QueerMieli-hankkeen ilmiöpöytäkeskusteluissa kävi hyvin selväksi, että korkeakouluissa tehdään paljon hyvää työtä tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden eteen ja että hyvin pienilläkin toimenpiteillä näitä asioita saataisiin edistettyä lisää. Kun yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden tavoiteltavuudesta ollaan korkeakouluissa pääsääntöisesti samaa mieltä, mikä niiden etenemistä sitten hidastaa? Väitän, että kaksi asiaa: todellisen tilannekuvan hämäryys ja resurssien puute.
Näkymättömät vähemmistöt
Iso osa erilaisista vähemmistöistä on myös korkeakoulukontekstissa näkymättömissä. Tämä koskee paitsi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, myös esimerkiksi terveydentilan tai uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen perusteella itsensä vähemmistöön kuuluvaksi kokevia. Samaten suuri osa erilaisten vähemmistöjen kokemasta syrjinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta jää näkymättömiin. Ja kun ongelmasta ei olla tietoisia, sitä ei ole eikä sille tarvitse tehdä mitään.
Korkeakoulut varmasti haluavat tuntea opiskelijansa, mutta tämä saattaa jäädä hyvin tilastolliselle tasolle ja perustua lähinnä opiskelijarekisterin tietoihin. Vastaavasti epäasiallisen kohtelun määrä ja laatu on tiedossa vain niiltä osin, kun se tulee henkilökunnan, esimerkiksi häirintäyhdyshenkilön tietoon. Korkeakoulujen olisi syytä tietää nykyistä paremmin, millaisessa laajuudessa opiskelijat identifioituvat erilaisiin vähemmistöihin ja miten he tulevat kohdatuksi korkeakoulukontekstissa.
Tässä olisi selvä tarve anonyymisti kerättävälle tiedolle, joka antaisi realistisempaa tilannekuvaa paitsi erilaisten vähemmistöjen olemassaolosta, myös epäasiallisen kohtelun määrästä ja laadusta. Tämä ei koske pelkästään esimerkiksi sateenkaariopiskelijoita, kansainvälisiä opiskelijoita tai osaopiskelukykyisiä henkilöitä, vaan myös esimerkiksi omalla alallaan tai koulutusohjelmassaan vähemmistösukupuolta edustavia opiskelijoita. Oikeus tulla kohdelluksi yhdenvertaisesti kuuluu kaikille.
Niukat resurssit
Vähemmistöjen kokemaa vähemmistöstressiä ja sen negatiivisia terveysvaikutuksia olisi mahdollista vähentää monin eri tavoin. Esimerkiksi tietojärjestelmiä voidaan päivittää, opetusjärjestelyissä voidaan tehdä kohtuullisia mukautuksia, henkilökuntaa voidaan kouluttaa ja korkeakoulun viestintää kehittää. Lähes kaikki toimenpiteet kuitenkin vaativat resursseja – jos eivät varsinaisesti rahaa, niin ainakin työaikaa.
Kuinka korkeakoulujen yhdenvertaisuustyö sitten saisi tarvittavia resursseja? Samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin toiminto korkeakouluissa: rahoitusmallin kautta. Korkeakoulut tekevät sitä, mistä niille maksetaan. Jos korkeakoulujen halutaan tuottavan tutkintoja, sidotaan rahoitus suoritettuihin tutkintoihin. Jos halutaan korkeakouluista valmistuvien työllistyvän, lisätään työllistyminen rahoitusmalliin. Jos halutaan korkeakoulujen panostavan yhdenvertaisuuteen ja saavutettavuuteen, sidotaan ne rahoitusmalliin.
Yhdenvertaisuuden rahallinen arvo?
Yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden voisi lisätä rahoitusmalliin monin eri tavoin, riippuen siitä mitä halutaan tavoitella. Jos pohditaan vain sitä, että tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja saavutettavuus toteutuu korkeakouluopintojen aikana, voidaan harkita opiskelijoiden kokemusten käyttämistä mittarina, kuten esimerkiksi uraseurantakyselyiden kohdalla. Jos taas halutaan todella miettiä korkeakoulutuksen saavutettavuutta tai alojen sukupuolisegregaatiota, voidaan mittareina käyttää koulutusala- tai tutkintokohtaisia tilastoja opiskelijoista tai valmistuneista niiltä osin, kun tilastot moninaisuutta tavoittavat. Korkeakouluille jäisi autonomia päättää siitä, mitä ne lähtevät tavoittelemaan ja millä keinoin.
Ehdotus on monella tavalla raakile ja aika ei ole kovin suotuisa uusille rahaan liittyville avauksille. Toisaalta tämän hetken kuumia kysymyksiä ovat esimerkiksi huoltosuhteen heikkeneminen, halu parantaa koulutustasoa ja nuorten mielenterveyskriisi. Näihin peilaten olisi hyvinkin perusteltua, että korkeakoulutus olisi paremmin saavutettavissa kaikille ja vähemmistöstressin tuomia turhia terveyshaittoja voitaisiin vähentää jo opiskeluaikana. Puhumattakaan siitä, että yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden huomioiminen siirtyisi uusien asiantuntijoiden myötä korkeakouluista myös työelämään.
Tina Lauronen, tutkija